Jo toisessa päällekarkauksessa kaatui urhoollinen Agafonoff, juuri kuin hän ensimäisenä hyökkäsi etuvarustuksiin. Hänen kuolemansa sai hänen sotilaansa raivoon. Mutta turhaan he hyökkäsivät peljättäviä varustuksia vastaan, heidät syöstiin takaisin verisin päin.
Karl Aleksander ei ollut säästänyt taistelussa itseään, hän oli jo toisessa hyökkäyksessä saanut muutamia pienempiä haavoja, yksi niistä vaivasi häntä alituisella verenjuoksullaan. Muudan vanha aliupseeri, joka huomasi sen, pyysi häntä poistumaan ampumalinjalta, hän tahtoisi sitoa hänen haavansa. Karl Aleksander seurasi hänen neuvoaan ja meni noin kivenheiton verran syrjään, siellä istui hän muutamien alasrevittyjen vallikoppien suojaan ja paljasti käsivartensa.
Aliupseerin nopeasti sitoessa häntä, kuului kova jyrähdys, maa heidän allaan vapisi, ikäänkuin ruutisuoni olisi räjähtänyt, yhteislaukaus ammuttiin, aliupseeri kaatui kuolleena hänen päällensä. Hän tahtoi nousta ylös, mutta hän oli kuin tainnuksissa, vähitellen tointui hän.
"Minä olen kai haavoitettu", tuumi hän, "mutta mistä kohden?" Silloin tunsi hän sietämätöntä tuskaa jalassaan. Hän työnsi kiivaasti ruumiin pois päältään ja koetti päästä pois, mutta se oli hänelle mahdotonta. Luotien vingunta, kanuunain kumea jyrinä sai hänet, ruumiitten ja haavoittuneitten keskellä kun hän oli — ja sen huomasi hän oikeastaan vasta nyt — kauhistumaan. Kauhu lisääntyi, kun hän näki, että taivas alkoi seestyä, silloin ei hänellä olisi suojaa sumustakaan. Jännityksen tunne, sodan nautinto, jota hän vasta oli tuntenut, katosi, ikäänkuin se olisi virrannut pois hänen verensä kanssa.
Hän näki venäläisten peräytyvän, huusi luokseen muutamia sotamiehiä, mutta yleisessä pauhussa hänen äänensä ei kuulunut. Hän päätti ryömiä alaspäin niin kauan kuin hänellä oli voimia, päästäkseen niin etäälle kuin mahdollista vihollisen varustuksista ja taistelun jälkeen ryöstävistä turkkilaisista.
Puhutaan kuoleman elonniitosta. Kuten kuhilaita vastaleikatulla pellolla, makasi täällä kuolleita ja pahoin haavoittuneita kasoissa. Ne, jotka voivat, koettivat, kuten Karl Aleksanderkin, ryömiä pois paikalta, joka haisi ruudin savusta ja eilisessä taistelussa kaatuneista ruumiista. Kammottava ja surkea oli tie; piti ryömiä ruumisten välitse kylmää, veristä maata. Jano alkoi vaivata häntä, hän vaikeroi tuskasta, silloin kääntyivät eräästä ruumiskasasta nuoret, kalpeat kasvot häneen päin. Sammuvilla silmillään katseli kuoleva avuttomana häntä. "Vettä", kuiskasi hän. Kyyneleet nousivat Karl Aleksanderin silmiin.
"Rakas ystävä", sanoi hän, "mistä minä otan vettä?" Silloin valtaa hänet ääretön sääli itseänsä, häntä, joka tuossa makasi, kaikkia noita kohtaan, jotka olivat kaatuneet miehuutensa paraassa kukoistuksessa.
"Herra Jumala, taivaallinen isä", kuiskasi hän, ne olivat ensimäiset sanat, jotka hän moniin vuosiin oli lausunut äidinkielellään, mistä ne tulivat; muistona kuluneilta vuosilta, aikaa sitten menneiltä ajoilta. Ja Herra auttoi häntä. Luonto oli armelijas, hän vaipui tiedottomana nuorien, kalpeitten kasvojen viereen.
XIV.
Kun Karl Aleksander tointui, oli yö, pimeä, kylmä, myrskyinen ja sateinen syysyö. Hän ei voinut alussa muistaa muuta, kuin ruudinsavuisia, kiihottuneita kasvoja, hikisiä, kiiruhtavia sotamiehiä, jotka riensivät eteenpäin, alituisesti eteenpäin, kuin kiusanhenkien ajamina; huutoja, kirouksia, kauhun-, rohkeuden- ja uhkamielisyyden huudahduksia. Mutta minkätähden ja missä kaikki tuo oli tapahtunut, tai tapahtui, ei hän muistanut. Turhaan ponnistelivat hänen sairaloiset aivonsa, saadakseen selville peloittavien kuvien yhteyden. Häntä värisytti.