Yhtäkkiä kuulee hän läheisyydessään ihmeellistä kurkkuäänistä puhetta, hän kuulee raakaa naurua, näkee etäältä pienen sarvilyhdyn valon. Silloin muistaa hän, käsittää hän kaiken. Hän on haavoitettuna lähellä Grivitzan varustuksia, ja tuolla, tuolla tulevat turkkilaiset ruumiiden ryöstäjät. Kamala asema saa häneen rohkeutta ja mielenmalttia, hän etsii revolverinsa, siinä on kolme luotia jäljellä, yksi kummallekin kahdesta rosvosta; jos ne eivät sattuisi, sitten yksi itselle. Mutta hänen ei tarvitse käyttää asetta. Molemmat sotarosvot etenevät.
Karl Aleksander alkaa taas ryömiä rinnettä alaspäin, hänen oikea jalkansa on haavoitettu, se tuntuu raskaalta ja kuolleelta, ja kumminkin tuntee hän siinä tuskaa. Alhaalta laaksosta näkee hän lyhdyn tulia, nuotiovalkeita. Ah, jos, hän voisi huutaa jotakuta tuolta alhaalta avuksi, mutta sinne alas, sinne on pitkältä, niin pitkältä. Silloin sattui hän pimeässä pahki erääseen kaatuneeseen toveriin, oli onni, että hän sai käsiinsä erään pussin, suurella vaivalla avasi hän sen ja löysi pienen pullon paloviinaa. Hän tyhjensi pullon yhdellä siemauksella. Se antoi hänelle voimia ja luottamusta. Taas alkoi hän ryömiä alaspäin. Kuinka kauan hän ryömi, ei hän tietänyt…
Aamulla löydettiin hänet tiedottomana eräästä notkelmasta. Kaksi korppia istui lähellä kalliolla ja odotti hänen elämänsä sammumista. Korppien tyytyväinen, hiljainen raakkuminen oli ilmoittanut kahdelle rumaanialaiselle sotilaalle kuolleen eli kuolevan olevan läheisyydessä. He ottivat hänet huostaansa ja kantoivat leiriin, eräs välskäri sitoi hänet väliaikaisesti ja hänet asetettiin muiden haavoittuneitten kanssa turkin vehnäkuhilaiden suojaan. Kun häntä näytti vilustavan, heitti eräs sotilaista takkinsa hänelle peitoksi. He istuivat täällä tunnittain, he istuivat pitkissä riveissä, kaikki ne, joita sairashoitosotilaat eivät olleet ennättäneet korjata, ja niitä oli paljon, sillä oli menetetty yli kaksitoistatuhatta sotamiestä ja kolmesataa upseeria. Eräs pappi, vanha mies, tuli Karl Aleksanderin luo ja kysyi, tahtoiko hän ehtoollista. "En", vastasi hän, "minä olen luteerilainen, mutta antakaa minulle kuumaa teetä, teetä Jumalan tähden, minulla on kylmä". Pappi alkoi heti keittää teetä hänelle.
Odotettuaan koko päivän, tuli vihdoin myöhään illalla hänen vuoronsa päästä kenttäsairaalaan. Siellä taas makasi haavoittuneita pitkissä riveissä paarit paarien vieressä ja odotti. Ei mitään erotusta miehien suhteen, oli määrätty, mutta kumminkin oli Karl Aleksander huomaavinaan että sotilaat vanhasta tottumuksesta veivät upseerit ennen sotamiehiä. Sairaalana oli suuri huone, jota valaisivat katkuavat lamput. Lääkärit kulkivat väsyneinä ja välinpitämättöminä ympäriinsä. He olivat olleet työssä koko päivän, eikä työ näyttänyt vielä loppuvan. Oven hengessä häälyvän kynttilän valossa istui yksi heistä ja kirjoitti päiväkirjaa.
"Sotamies Ivan Nikolajevitsch Morlavsky, Krüdenerin rykmentistä, moritur (kuolee)", huusi eräs lääkäri salin päästä.
"Majuri Ilja Iljitsch Stolipin, Krüdenerin rykmentistä, fractura capitis, moritur," lisäsi hän hiljempaa.
"Sotamies — — — Krüdenerin rykmentistä, perforatio pectoris (rinta lävistetty)…"
Siten mentiin, mies mieheltä, tuskanhuutojen, kuolevien korahduksien ja sairashoitosotilaiden puhkumisen kestäessä, kun he pitelivät kiinni sellaisia, jotka väkivaltaisesti liikkuivat leikkausten aikana. "Minä luulen, että koko Krüdenerin rykmentti on ollut leikattavanamme", tuumi eräs vanha lääkäri.
Karl Aleksander pantiin pöydälle, joka oli niin vasta tullut joutilaaksi, että välskäri vielä kuivasi sitä. Sairashoitosotilaan leikatessa auki hänen saapastaan, istui veriin tahraantunut lääkäri tuolilla ja ryyppi konjakkia pienissä erin sekä pureskeli kiirehtien voileipää, jota hän varovasti piteli sormillaan. Karl Aleksander tunsi suurta helpotusta, kun saapas irtausi jalasta.
"Pidä kynttilää", käski lääkäri lyhyesti.