Kaksi sairashoitosotilasta tarttui ruuvipenkin voimalla hänen sääreensä. Samassa tunsi hän sietämätöntä tuskaa.
"Mitä te teette? Ei saa sahata, ei kuuletteko te?"
Hän kuuli huutoa, huokauksia, kirouksia, valitusta ja itkua, kuuli lääkärin huutavan: "Majuri Karl Aleksandrovitsch Segerberg, Krüdenerin rykmentistä, perforatio…" sitten meni hän taidottomaksi pöydällä.
Hänet vietiin sairaalaan ja hän heräsi kovaäänisistä sanoista:
"Seuraava, seuraava, kiiruhtakaa!"
Taas ryhtyivät sairashoitosotilaat häneen. Hän vietiin toiseen majaan, jossa tyyneet ja maltilliset laupeudensisaret ottivat hänet vastaan. Haavoittuneita oli kaikkialla, sängyissä, lattialla, käytävillä.
"Ei yhtään ainoaa muuta enää, kuin tämä", sanoi yksi sairaanhoitajattarista, "kuuletteko! Minä menen heti keisarin luo valittamaan, kuuletteko, ei ainoaakaan enää!"
Karl Aleksander makasi majan eteisessä lattialla, hän ei ollut syönyt mitään kahteenkymmeneenneljään tuntiin; hän sai lasin portviiniä ja pisketin, ja kylmän, näljän ja sielun sekä ruumiinvaivojen sijaan, joita hän oli kokenut, tunsi hän nyt hyvinvointia, jota ei voinut poistaa karboolinhajukaan eikä vieressä makaavien onnettomuustoverien kuumehoureet.
"Tämä on siis sotaa", mietti hän ja vaipui uneen.
* * * * *
Aamulla, kun Karl Aleksander heräsi, oli maja siivottu, yöllä kuolleet olivat kannetut pois, ja niitä lienee ollut paljon, sillä Karl Aleksander sai nyt paikan sängyssä. Hän sai myöskin tietää, että hänen säärensä oli pahoin haavoittunut, samoin kuin jalkansakin, että sahaus luultavasti tulisi välttämättömäksi, että hänellä sitäpaitsi oli haava käsivarressa. Keisari oli laupeudensisarien käskenyt ilmoittaa kaikille Krüdenerin rykmenttiläisille, jotka olivat olleet kuumimmassa taistelussa, että yhden Grivitzan varustuksista oli myöhään illalla valloittanut kunniakas Arkhangelilainen rykmentti.