Kahdentoista seuduissa syntyi majassa suurta liikettä. Lääkärit tulivat sisään, hourailevat nukutettiin, kauheasti silvotut peitettiin hienoilla lakanoilla, maja tuullutettiin huolellisesti. Pian senjälkeen astui keisari sisään.
Keisari, marttyyri — niin voi häntä kutsua sotanäyttämöllä — jaloin, sivistynein ihminen koko laajalla Venäjän maalla, oli pakoitettu tähän sotaan. Hänet, joka rakasti rauhaa, oli suurpolitiikka, niin, pelkkä ihmisyys pakoittanut siihen, mitä nyt tapahtui hänen silmiensä edessä. Kuka lukee ne synkät ajatukset, jotka liikkuivat hänen sielussaan, kun hän yksinään istui tunnin, tunnin perästä metsikön tammien alla Rachovajan ylängöillä ja näki sotilaittensa tuhatlukuisina kaatuvan kukistamattoman Grivitzan muurien juurella.
"Joka on tapahtuva, se tapahtuu", kuuluu hän sanoneen vapisevalla äänellä, kun ruhtinas Dschingis-Khan toi hänelle sanan niin monen urhon kaatumisesta. Hän oli kuin mies kestänyt Plevnan tappiot, ja kuin mies otti hän vastaan tekojensa seuraukset. Hän kulki joka päivä haavoittuneiden luona, levitti heidän elämäänsä sen verran lohdutusta ja toivoa kuin voi. Hän teki sitä marttyyrin tyyneydellä. Hän kulki Piragoffin ja Bergmannin seuraamina — josta viimemainitusta sitten tuli keisari Fredrik III:nen lääkäri — vuoteelta vuoteelle; hän istui sairaitten luona tuntikausia, puhui heille, lohdutti heitä ja jakoi palkintoja.
"Karl Aleksandrovitsch Segerberg", kuiskasi eräs laupeuden sisar, "herätkää, avatkaa silmänne, keisari on täällä, keisari tahtoo puhella kanssanne". Karl Aleksander heräsi, keisari istui hänen sivullaan. Hänen kasvonsa näyttivät hyvin liikutetuilta. Silloin tällöin vapisivat hänen kasvolihaksensa, lempeät, hyvät silmät olivat kyynelissä.
"Kiitos, urhoollinen suomalainen. Sinä" — Ja keisari muisteli — "sinähän olit Tonavalla minun ponttoonissani. Voinko minä tehdä mitään hyväksesi, vanhempaisi, sisariesi, morsiamesi hyväksi?"
Karl Aleksander vastasi vapisevalla äänellä: "Minä olen yksin maailmassa, vanha tätini on ainoa, joka kaipaa minua". Nuo sanat, tällä hetkellä lausuttuina, saivat hänen itsensäkin tuntemaan kuinka yksin hän oli.
"Poika parka", vastasi keisari. "Ruhtinas Dschingis-Khan", sanoi hän, "kirjoittakaa sähkösanoma minulta, keisarilta, vanhalle naiselle, kirjoittakaa, että hänen veljensä poika on Grivitzan luona ollut kunniaksi itselleen ja maalleen, että hän on pahoin haavoitettu, mutta voitanee Jumalan avulla pelastaa".
"Teidän majesteettinne… Minä kiitän. Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne, yksi kysymys. Elääkö sivusajutantti, ruhtinas Aleksander Davidovitsch Sasdanadsche, hänelle tahtoisin minä saada tiedon?"
Keisari katsoi epätietoisena seuruettaan.
Eräs nuori upseeri, käsi siteessä, astui esiin.