"Ruhtinas Sasdanadsche", sanoi hän, "kaatui Skobeleffin sivulla viime hyökkäyksessä".
Silloin valtasi Karl Aleksanderin niin syvä suru, että hän kätki kasvonsa tyynyyn ja kovasti nyyhkien sanoi: "Hän oli ainoa ystäväni, kaikille muille minä olin muukalainen; minä olen tehnyt väärin hänelle", lisäsi hän kuiskaten.
"Ystävänne, eversti ja sivusajutantti ruhtinas Sasdanadsche on kuollut,
muistoksi hänestä ottakaat vastaan hänen paikkansa ja arvonsa. Eversti
Segerberg on tästä päivästä lähtien minun sivusajutanttinani. Ruhtinas
Dschingis-Khan, lisätkää se sähkösanomaan".
Karl Aleksander suuteli keisarin kättä ja kasteli sitä kyyneleillään.
"Tänä vakavana hetkenä" lisäsi keisari, "sanon minä sinulle ja sinun kauttasi: ei koskaan ole suomalainen kansani millään teolla heikontanut sitä luottamusta, joka minulla sen uskollisuuteen on aina ollut ja tulee olemaan".
Ja keisari suuteli voipuneen sairaan kiheräisiä ohimohiuksia ja lähti kulkemaan edelleen, sanoen: "hyvästi huomiseen asti!" lääkärien, pappien ja seurueensa saattamana, jatkoi hän matkaansa via dolorosallaan miehen rohkeudella, hallitsijan suuruudella ja lämpimän sydämen vuotavalla hyvyydellä.
XV.
Kun Karl Aleksander oli senverran toipunut, että hänet voitiin siirtää pois sairashuoneesta, lähetettiin hän monien muiden paranevien kanssa Cotrocenin sairashuoneeseen Rumaaniassa. Suurissa sairasvaunuissa, kasakkivartioston suojaamina ja muutamien lääkärien sekä laupeudensisarien seuraamina kuljettiin pohjoista kohti. Hitaasti päästiin eteenpäin, tiet Bulgaariassa olivat pohjattomia; eteenpäin pääsyä varten piti korjata milloin teitä ja siltoja, milloin ajoneuvoja. Välistä saatiin tunnittain odottaa, kun joku suurempi joukko tai muonavara-osasto tuli vastaan.
Viikon vaivaloisen matkan perästä päästiin Tonavalle. Sen yli oli nyt rakennettu silta. Kun sairasvartiojoukko saapui pääsillalle, täytyi sen taas pysähtyä, sillä silta oli sotamiesten hallussa, komppanija komppanijan perästä kulki sitä myöten etelään Plevnaa kohden. Karl Aleksander kumartui vaunusta, nähdäkseen, mikä pataljoona se oli.
Samassa kuuli hän, loikoessaan vaunun oljilla, uhmallisen, hurmaavan marssin säveleet. "Pojat kansan urhokkaan" kaikui yli Tonavan pauhun, tuhansien miesten jalkojen töminän jotka menivät etelään Plevnan hurjiin taisteluihin. Kiihoittava marssi vaikutti Karl Aleksanderiin, joka oli heikkona kuumeen ja sairautensa tähden, vaikutti niin hänen sydämeensä, että hän purskahti itkuun. Nehän olivat hänen kotimaansa säveliä, joita hän poikasena usein oli itse laulanut. Ja hän tunsi myötätuntoisuutta, niin sydämellistä, niin lämmintä, heitä kohtaan, jotka olivat kuten hänkin lähteneet sotaan. Hänen sydämensä oli täynnä osanottavaisuutta, nehän olivat hänen omia kansalaisiaan, hänen omaa kansaansa, ja hän kohosi ylös niin paljon kun voi, paljasti päänsä, heilutti laihaa kättään ja huusi mitä keuhkoista lähti: "Jumala varjelkoon teitä, Suomen pojat!" sitten vaipui hän alas oljille, tunteittensa ja ponnistustensa uuvuttamana.