Hänen vieressään vaunujen oljilla makasi iloinen husaariupseeri. Kun hän näki, kuinka liikutettu Karl Aleksander oli, tuli hänkin vakavaksi. "Tunnetteko venäläistä sananpartta: 'Jeremias, Jeremias, lapseni, jää kotiin, jää kotiin ja kehrää lankaasi!?'" kysyi hän, "minä muistan sen, kun näen niin loistavan reippaan osaston, kuin tuon tuolla, menevän kirottuun työhön Plevnan muurien luo".
"Pojat kansan urhokkaan" kaikui etäältä. Loftschan, Plevnan ja Teliksen luota kuuluvat kanuunain laukaukset säestivät uhkeaa marssia. Silta oli taas vapaa. Sairasvaunut voivat kulkea edelleen pohjoista kohden.
* * * * *
Lüneburgin suuriherttuatar oli kyllästynyt entiseen tuumaansa; hän oli saanut uuden. Kaikki lohen ja taimenen pojat oli hän päästänyt lähimmäisiin puroihin; kultakalat ja Jaapanin ihmeet oli hän lahjoitellut oikealle ja vasemmalleen. Saksalainen valtioneuvos oli lähetetty takaisin Pommeriin, josta hän oli kotoisin. Palmut, jättiläissaniaiset, magnoliapuut oli siirretty eteiseen, jossa ne olivat lakastuneet pimeyden, kylmyyden ja hoidonpuutteen takia. Suuriin huoneisiin oli tuotu kaksisataa sänkyä, hohtavan valkoisine lakanoineen, haahkan-untuvatyynyineen ja pehmoisine, lämpöisine peitteineen. Palatsista oli tehty sairaala. Suuret marmorinsekoseinäiset salit oli muutettu sairashuoneiksi, pienissä loistavissa suojissa asui nyt lääkäreitä, apteekkareja ja laupeudensisaria. Venäläistä ja luteerilaista pappia, vieläpä mollah'iakin oli pyydetty pitämään huolta sairaitten sielunhoidosta. Kun kaikki oli valmiina, pyysi suuriherttuatar saada sinne kaksisataa haavoittunutta, urhoollisista urhoollisimpia. Hän tahtoi uhrata kaiken aikansa, elämänsä loppupäivät, pelastaakseen isänmaalle niin useita sen paraista pojista kuin voi. Niiden joukkoon luki hän erittäin: "Kummipoikani Aleksander Davidovitschin, ruhtinas Sasdanadschen, jos hän vielä elää, ja hänen ystävänsä Karl Aleksander Segerbergin". Hänen pyyntöönsä suostuttiin korkeimmassa paikassa.
Suuriherttuattaren juna oli puolipäivän aikaan lähtenyt Bukarestista. Niiden satojen joukossa, joita paareilla kannettiin junaan, joita varovasti ja kumminkin huokausten sekä tuskanhuutojen kuuluessa asetettiin vaunujen sohville, oli myös Aleksander Segerberg; hänen nuoruuden ystävänsä, ruhtinas Sasdanadsche ei ollut siellä, hän lepäsi juoksuhaudoissa Plevnan ulkopuolella.
Juna kiitää huokaillen ja puhkuen pohjaa kohden. Se on tuskien juna. Ulkona ulvoo pohjoistuuli ja ajaa lumia ikkunaa vasten. Sisällä virtaa kuumeinen veri sairaiden suonissa ja saa heidän jäntereensä tuskasta vapisemaan. Pimeä lisääntyy ja tähdet alkavat kiilua. Pakkanen jäätää kaiken veden, viluisena peittäytyy maa valkeaan talvivaippaansa, suojellakseen mullassa piilevää voimaa. Sisällä lekuttaa yölamppu ja heittää väräjäviä varjoja seinille ja kattoon. Laupeudensisaret kulkevat vaunusta vaunuun, lohduttaen ja kuivaten tuskanhikeä kärsivien otsilta. Lääkärit kehoittavat lepoon ja toivoon, ja huokaillen, puhkuen kiitää kauhujen, tuskien juna pohjoista kohden.
Karl Aleksander makaa hiljaisena ja koettaa nukkua, mutta säännöllinen melu ja ratasten kolina tekee sen hänelle mahdottomaksi. Hänestä tuntuu ikäänkuin kolina alituisesti toistaisi suomalaisen marssin ensi säveliä, jotka hän kuuli sairasvaunun mennessä Tonavan yli: "Pojat kansan urhokkaan", milloin hitaammin, milloin kiivaammin, mutta alituisesti samaa: "Pojat kansan urhokkaan".
Vastapäätä Karl Aleksanderia on pahoin haavoitettu upseeri peitteitten ja tyynyjen keskessä. Hän ei ole puhunut sanaakaan koko päivänä, ei vastannut ainoaankaan kysymykseen. Voisi luulla häntä kuolleeksi, jollei aika-ajoin kuuluisi pidätetty huokaus hänen vuoteeltaan, jollei katse hänen suurista ja tummista silmistään ikäänkuin tuskallisesti etsien ja kysellen harhailisi ympäriinsä. Tarkastelleneeko hän kohta loppuvaa elämäänsä, sillä hän tietää, että kuolema lähestyy? Hänen tarkat, äärimäisiin asti jännittyneet hermonsa ovat eroittaneet lääkärin kuiskauksen papille "Olkaat valmiina puoliyön aikaan". Hetket kuluvat, sietämättömän hitaasti toisen mielestä, peloittavan nopeasti toisen. Pienellä asemalla, jossa juna seisoo puoli minuuttia, tulee sisään hoikka, kaunis, mustiinpuettu nainen. Melkein näkee hänen yli-inhimillisen taistelunsa koettaessaan olla tyyni, kun hän astuu haavoitetun luo. Hiljaa vaipuu hän polvilleen sairaan luo, suutelee hänen vahankeltaista kättään. Huulet vapisevat; leuka tärisee, mutta itke hän ei, ei sano sanaakaan. Taukoamatta, ikäänkuin sielunsa olisi silmissään, katselee hän sairasta.
"Monsieur", kuiskaa sairas hiljaa, "quelle heure est-il?"
Karl Aleksander vavahtaa, tietämättä koskiko kysymys häntä tai oliko se sairaan houriota. Jälleen kuulee hän saman kysymyksen. Vaivalla etsii hän kellonsa.