Karl Aleksander heittelee itseään vuoteellaan. Puoliyön aikana, juuri kuin hänestä tuntuu, että armelijas uni sulkee hänen silmänsä, herätetään hän. Hänen luokseen tuodaan toista haavoitettua. Hiljaa, melkein nöyrästi pyytää vastatullut anteeksi vastuksen, jota hänestä on, mutta hänen hyttitoverinsa oli kuollut ja hänestä oli vastenmielistä maata kahden kesken ruumiin kanssa. Aamupuoleen, likaisen-harmaana, himmeänä talviaamuna tekee lääkäri taas kierroksensa. Kun hän huomaa Karl Aleksanderin vielä olevan valveilla, ruiskuttaa hän armeliaisuudesta häneen morfiinia, ja vihdoin vaipuu hän raskaaseen uneen ja uneksii varhaisimmista lapsuutensa ajoista, tuskallista unta, joka jälleen herättää eloon lapsuudenaikaiset vaaran hetket, joita hän oli kokenut. Milloin tuntui hänestä, että hän oli pudonnut Merijokeen ja oli hukkumaisillaan, milloin, että koski oli nielemäisillään hänet ikuiseen kuohuunsa, tai että hän oli joutunut käynnissä olevan viskuukoneen alle Karttulan hovissa, kunnes huumausaine pääsee täydellisesti vaikuttamaan ja hän vihdoin makaa paremmin taidottomana, kuin nukkuen.
Karl Aleksander herää vasta myöhään jälkeen puolenpäivän, pää raskaana, kuin kehnon viinin juomisesta.
Päivä oli harmaa, synkkä ja pitkä, niin pitkä, että yö peloittaa. Kuinka kauhea siitä tulee karboolin ja öljyn tuoksuineen, kuolleitten ulostuksineen ja haavojen hajuineen, pimeyksineen, vaivaavine, tuskallisine ajatuksineen, toivottomuuksineen ja levottomuuksineen. Voi, sitä yötä; juna tuntui kiitävän kilpaa kuoleman kanssa, milloin voittaa toinen, milloin toinen kilpailijoista. Varmaa on, ettei kukaan, joka oli sillä matkalla, unohda tätä kauhun yötä tuskien junassa.
Seuraavan päivän illalla, kun kaikki ovat tuskien, kuumeen, vaunujen tärisemisen ja jysähdysten uuvuttamia, näkyy vihdoinkin sinertävää valoa taivaan rannalta. Se näyttää revontulilta, mutta ei räisky, ei liekehdi. Pietarin miljoonat lyhdyt ne ovat, jotka loistavat yöllä ja joiden valo heijastuu pilvistä; vihdoinkin siis lepoa ja rauhaa. Kohta ollaan perillä ja päästään erilleen ruumiista, joita kuljetetaan mukana, kaikesta vaivasta. Ja juna rientää sinertävää valoa kohden, joka muodostaa ikäänkuin sädekehän keisarin kaupungin päälle. Ja silloin kaikuu höyrypillin ennen niin sietämättömältä kuuluva vihellys, ikäänkuin riemukkaana alkusoittona, sillä se ilmoittaa kaikille noille onnettomille, että vapautuksen hetki on koittanut, Kymmenen minuuttia myöhemmin pysähdytään Tsarskoje Selossa.
Sukulaisia ja ystäviä, lääkäreitä, pappeja, hoviylimyksiä, tuhansia utelijaita on asemalla, Tervehditään, itketään, puristetaan toistensa käsiä, kiitetään Jumalaa ja tehdään hartaina ristinmerkkejä. Yli nyyhkytysten ja itkun kaikuu kirkkoveisuu, jolla parikymmentä nuorta poikaa tervehtii heitä tervetulleiksi. Hovivaunuissa viedään sairaat herttuattaren palatsiin. Itse seisoo hän eteisessä ja toivottaa vieraita tervetulleiksi. Ei koskaan ole hänellä ollut loistavissa saleissaan sellaista vierasjoukkoa: niitä tulee paareissa ja pyörätuoleissa; niitä tulee sauvojen avulla ja laupeudensisarien sekä sairashoitosotilaiden taluttamina. Ovet avattiin seljälleen, ja yli kynnyksien, joista oli astunut silkkikenkiä ja kannuksellisia saappaita, horjuili nyt sairaita ja kuoleman kanssa kamppailevia. Kukin vieraista saa vuoteensa, ja niin monituntisten tuskien ja levottomuuden, hermostuttavan jyrinän, ahdingon ja tukalan ilman perästä vaipuivat he mielihyvän tunteella pehmeille, puhtaille vuoteille puhdasilmaisissa viileissä huoneissa, joissa hiljaisuutta ainoastaan häiritsee yhden ja toisen hiljainen nyyhkytys, joka onnellisena rohjetessaan jälleen toivoa, onnellisena tuntiessaan olevansa ikäänkuin kotona, kyynelillä keventää tuskallista hätäänsä, hermojensa luonnotonta jännitystä.
Suuriherttuatar itse seurasi Karl Aleksanderia hänen vuoteelleen, piti itse huolta hänen ensimäisestä hoidostaan, suuteli häntä otsalle, teki ristinmerkin ja lähti. Ensi kerran pitkään aikaan nukkui Karl Aleksander morfiinitta, nukkui samallaisella suloisen väsymyksen tunteella, jota hän poikasena oli tuntenut palattuaan kuirien ja vesilintujen pyynnistä Merijoen rannoilta.
Aamulla hän heräsi kiihkeään, vaikka hiljaiseen keskusteluun. "Sairaani", sanoo joku, "ovat pahoin haavoittuneita kaikki. Sadasta, jotka lähtivät Bukarestista, on kaksikymmentä kuollut; ja monet, monet me vielä kadotamme. Hänkin tuolla, Karl Aleksandrovitsch Segerberg, on heikko, hyvin sairas; me pelkäämme kylmän vihoja".
Silloin heräsi Karl Aleksander täydellisesti ja katseli ympärilleen. Hämäränä talviaamuna näki hän suuriherttuattaren, joka osoitteli lääkäri- ja kenraalijoukolle sairaitaan. Kulkue meni vuoteelta vuoteelle, ja lääkärit keskustelivat hiljaa tieteellisillä sanoilla joka tapauksesta.
Yksi toisensa jälkeen vietiin sairaita, sen mukaan kuin he heräsivät, leikkaushuoneeseen. Vihdoin tuli Karl Aleksanderinkin vuoro. "Hyvät herrat", sanoo hän, "minä en salli sahausta; minä kuolen mieluummin kuin vetelehdin rampana elämäni läpi. Luoti on jalkarinnassa, jos te voitte ottaa sen pois, niin ottakaa, mutta ei sahausta".
Välinpitämätön lääkäri, paperossi suupielessä ja kädet kyynärpäihin asti veressä, pesee itseään ja vastustaa kiivaasti. Mutta Karl Aleksander vastaa tyynesti: "Tapahtuu, kuten sanoin, minulla on oikeus kuolla". Hän ei tahdo tulla nukutetuksi ja tyytyy kuin mies kohtaloonsa. Siitä päivästä ei hän muista mitään, ei tahdo muistaa eikä puhua kenellekään. Enemmän kuolleena kuin elävänä viedään hän takaisin vuoteelleen, ja nyt alkaa hänelle uusi kärsimysten aika. Hän muistaa pitkiä synkkiä päiviä ja vielä pitempiä unettomia öitä, sekä kuumeen että vilun tähden tuskallisia, mutta alituisesti, päivin ja öin, näkee hän edessään parin ystävällisiä, vaaleanruskeita silmiä ja vanhat kurttuiset, lempeästi hymyilevät kasvot sekä hopeanvaaleat hiukset. Suuriherttuatar hoitaa itse häntä, etupäässä häntä. Eräänä päivänä, kun häntä pidettiin jo paranevana, kirjoituttaa suuriherttuatar hänellä erään paperin alle; hän kysyy, mitä asiaa paperi koskee, mutta suuriherttuatar vastaa vaan hymyillen: "Ei saa olla utelias".