Sitten kuluu taas viikkoja, ja eräänä kauniina päivänä sanoo lääkäri hänelle, että kaikki vaara on ohi. Suuriherttuattarelta saa hän lahjaksi pari hienosti kiillotettua ebenholsista kainalosauvaa lohdullisilla sanoilla, ettei hänen tarvitse käyttää niitä kauemmin kuin korkeintaan puoli vuotta. Samalla tahtoo suuriherttuatar häntä ystävällisesti hämmästyttää ja antaa hänelle tukun suomenkielisiä sanomalehtiä. Hän kiittää liikutettuna, ottaa ne vastaan ja katsottuaan niitä sanoo hymyillen: "Ne ovat suomenkielisiä — niitä minä tuskin ymmärrän".
"Vai niin", ja suuriherttuatarkin hymyilee, "hankitaan sitten ruotsalainen sanomalehti". Ja viikkoa myöhemmin lukee hän ensi kertaa moneen vuoteen kotimaansa sanomalehteä, se on Helsingfors Dagblad. Hän avaa lehden, lukee palasen, vielä toisenkin, mutta ei ymmärrä siitä enempää, kuin jostain hänelle aivan outokielisestä kirjasta. Hän innostuu; alkaa uudelleen; mahdotonta, hänestä tuntuu, että hän ymmärtää kyllä jokaisen sanan erikseen, mutta ajatusta, sisältöä hän ei ymmärrä. "Voiko olla mahdollista, että siihen määrin voi unohtaa äidinkielensä?" kysyy hän itseltään, levottomana päättää hän käyttää muutamia tunteja joka päivä sen lukemiseen, jotta oppisi jälleen kielen, joka kerran oli hänen lapsuudenaikansa kieli.
Pieni uutinen, ensimäinen, jonka hän lukee, kuuluu:
"Kansalaisemme everstiluutnantti Karl Aleksander Segerberg, joka sodassa palveli —— Krüdenerin rykmentissä, joka otti osaa sotaretkeen Tonavan ylimenosta Plevnan tappeluun asti, on nimitetty hänen majesteettinsa keisarin sivusajutantiksi. Segerberg sai Yrjönristin urhoollisuudestaan Tonavan yli mentäessä".
Jälkilause.
Kun talvi lähestyi loppuaan, oli Karl Aleksander siihen määrään parantunut, että hän voi muuttaa Pietariin. Ensimäisenä kävi hän kenraali Olbersin luona. Vanhus, jota viime vuodet olivat paljon vanhentaneet, istui eineellä ja söi "kolubjäkin'iä", jota hän huuhtoi alas muutamalla lasilla pihlajanmarjapaloviinaa. Ilman minkäänlaista aihetta alkoi hän pauhata sukulaiselleen.
"Niin, se oli kaunis kauppa, johon sinä minut houkuttelit".
"Mikä kauppa?"
"Mikä? No, se, että sait minut myymään Karttulan hovin Sandra tädille. Etkö muista, millaiseksi sinä kuvasit paikan. Rappeutuneeksi, kehnosti hoidetuksi ja huonoksi. Minä kävin siellä viime kesänä. Se oli paratiisi. Paratiisi se oli. Ruoka vaan kerrassaan kirottua. Ei viiniä, olutta eikä paloviinaa koko talossa. Juotiin piimää, hyi perhanaa". Ukko unohti harminsa kaupasta ja sensijaan alkoi parjata suomalaista keittiötä — kieltämättä kehnointa maailmassa. Mellastaen ja kiroillen kulki hän hetken edestakaisin, kunnes taas muisti kaupan. "Niin, se oli sievä kauppa. Eukko elää siellä pulskasti. On ripustanut kaikki vanhat parooni Stjernstedtit seinille. Hänellä on suuri meijeri, myö voinsa Englantiin, Jumala varjelkoon. Puisto on kuin Tsarskoje Selossa. Sinua on minun siitä kaupasta kiittäminen. Sinä kai saat lopuksi kaikki periä. Kiittämättömyys on maailman palkinto".
Hän oli vihassaan niin naurettava, että Karl Aleksander ei voinut muuta kuin hymyillä, varsinkin kun hän vanhastaan tiesi, ettei maksanut vaivaa väitellä hänen kanssaan. Sitten alkoi ukko lähemmin tarkastella häntä.