"Nenä kalpea. Ei kelpaa enää rintamaan, luulen. Yrjönristi, sivusajutantti! Kyllä vain. Menee kai Karttulaan. Grand seigneur, suomalainen tilanomistaja. Sopiihan se. Saan kai vanhuuden päivien turvan luonasi. Ilmaiseksi. Mitä!"
"Ei, olkaa rauhassa, rakas setä. Minä en mene Karttulaan. Minulle on luvattu paikka ulko-asiain ministeristössä, minä voin päästä pääkonsuliksi, lähettiläskunnan sihteeriksi, aikaa myöten miksi tahansa. On ollut siitäkin kysymys, että minut nimitettäisiin sotilaslähetiksi Tukholmaan, sentähden että minä osaan ruotsia, jonka minä kumminkin olen unohtanut".
"No, onnea vaan sitten, ja hyvää yötä, sillä minä otan nyt eineen päälle pikkulinnun unen. Minkälaista ruokaa te saitte Turkissa? Hyvää yötä, ja kiitos kaupasta!"
Kun Karl Aleksander kauniissa sivusajutantin puvussa esiintyi Yrjönristeineen Pietarin kaduilla, herätti hän jonkullaista huomiota. Kulkiessaan kauniina ja kalpeana kainalosauvojensa avulla hiljalleen eteenpäin, väistyivät ihmiset kunnioittavasti hänen tieltään, hän oli yksi noista urhoista, noista sankareista sodasta, joka nyt viimeinkin alkoi näyttää sotilaskävelyltä Konstantinoopoliin, josta niin paljon oli puhuttu.
Ylipäänsä olikin Karl Aleksanderin liikuttava enempi kuin hän oli luullut tarvitsevansa. Alussa hän oli nimittäin pitänyt totena kohtelijaat lupaukset milloin mistäkin paikasta. Mutta kun tosi tuli eteen, huomattiinkin, että paikka ulkoasiain ministeristössä oli luvattu kreivi L:lle, pääkonsulin virka ruhtinas Y:lle. Kaikki haavoittuneita, kaikki maan vanhimmista suvuista, kaikilla puoltolauseita sillä ja siltä ja siltä. Surkuteltiin, mutta toivottiin, että eversti itse huomaisi, että tällä kertaa…
Karl Aleksanderista alkoi näyttää synkältä. Hän oli kuukausia kuluttanut sotaministeristön portaita. Kaikki, mitä hänelle tarjottiin, oli opettajan paikka eräässä sotaopistossa, jonka johtajana oli eräs hänestä vastenmielinen kenraali.
Toiselta puolen taas hän ymmärsi, että mitä kauemmin hän odottaisi, sitä vaikeampaa olisi paikan saanti, sillä sairashuoneista laskettiin joka päivä joukottain pyrkijöitä.
Eräänä päivänä istui hän täysissä juhlatamineissa, sillä hän oli taas ollut kumartelemassa koko päivän, mieli synkkänä Cubatin ravintolassa. Hän oli syönyt päivällisen yksinään, nyt istui hän tupakkia poltellen ja ajatteli levottomuudella tulevaisuuttaan. Hän oli miehuuden paraassa ijässä ja tunsi vielä vastustamatonta halua tehdä työtä, toimittaa, vaikuttaa jotain. Hän tunsi myöskin, että hänellä olisi voimaa ja kykyä, ja nyt, nyt täytyisi hänen kruunun eläkettä nauttien jossain syrjäisessä paikassa maaseudulla — ehkä Karttulan hovissa — yksinäisenä vanhentua ja tulla, kuten setä Olbers, vanhaksi itsekkääksi herraksi, jota piti ohjaksissa ainoastaan emännöitsijä ja omat huonot tavat. Siellä alhaalla odotti Vera Nikolajevna häntä — je sais attendre-han oli hänen mielilauseensa. Hän poltti kolmannen sikaarin, joi kolmannen kupin kahvia, myrkky hermostutti häntä yhä enemmän.
"Ei, setä Olbersin kaltaiseksi minä en rupea — je ne sais pas attendre — täytyy tehdä jotain, täytyy saada asia toimeen. Hätätilassa — vaikkapa Suomeenkin".
Hän nousi ylös kärsimättömänä ja lähti sauvoihinsa nojaten ulos. Ah, mutta minne? Yhtäkkiä muisti hän, että hoviministeri oli lähettänyt hänelle pääsylipun keisarilliseen oopperaan. Hermostuneena tuumittuaan: mennäkö tai ei, päätti hän lopuksi mennä.