Kun hän saapui oopperahuoneelle, ihmetteli hän, että sitä vartioitsivat poliisit. Kaikki lyhdyt eteisessä ja rappusilla paloivat. Kun hän nousi erään santarmin avulla ajoneuvoista, tervehdittiin häntä eläköönhuudoilla ja käsientaputuksilla. Eteisessä seisoi paasseja, jotka ensin tekivät hänelle kunniaa ja sitten tarjoutuivat auttamaan häntä rappusia ylös noustessa.
"Ketä varten tänään on juhlanäytäntö, kuka keisarillisista on oopperassa?"
"Ei kukaan", vastasi paassi hymyillen, "näytellään teitä varten, herra eversti".
Karl Aleksander ei ollut tänään leikinlaskutuulella, hän rypisti silmäkulmansa ja aikoi muistuttaa nuorta miestä, kun tämä, jo täydellisenä hovimiehenä, lisäsi, — "ja kaikkia kunniakkaita sankareja varten, jotka ovat haavoittuneet Plevnassa. Me paassit olemme pyytäneet saada tarjota apuamme teille tänä iltana".
Karl Aleksander katsoi silloin ympärilleen ja näki rappusten ja käytävien vilisevän haavottuneita, kaikenarvoisia upseereja. Kun invaliidit astuivat alas portaita parterrille, otettiin heidät vastaan käsientaputuksilla. Yleisö nousi seisoalleen. Herrat ja naiset tervehtivät, monet viimemainituista kuivasivat silmiään, aljettiin soittaa keisarihymniä, sitten taas taputettiin käsiä, puhallettiin fanfaareja, huudettiin eläköötä melkein loppumatta. Orkesteripaikan kaidepuuta vasten nojasi sotilas- ja siviilipukuisia herroja hyvin avorintaisissa liiveissä, timanttinapit pullistavissa paidan rinnoissa. Katsellaan monocleilla, binocleilla ja kaukoputkilla looseja, joissa istuu naisia upeoissa, vaikka ei, hetken vakavuuden takia, hyvin loistavissa puvuissa. He istuvat kalpeina ja ihastuneina, koristettuina timanteilla ja helmillä, mutta ei kukilla. Loosirivit muodostavat ikäänkuin kauniiden kasvojen ja pehmoisten olkapäiden ansarin, jotka kohoavat kaidepuun kultauksien ja sametin yli ikäänkuin harvinaiset ja tuoksuavat kukat kasvitarhojen kosteassa tuoksuisessa ilmassa.
Karl Aleksander seisoi kauniina ja uhkeana kansallishymniä soitettaissa.
"Asseyez-vous, mon général, vous devez être bien fatigué", sanoo nuori vaaleaverinen, ruskea- ja viisassilmäinen nainen hänelle.
Hän on todella väsynyt, ja liehakoivasti sanoo hän mahdollisimman sujuvimmalla ranskallaan — sillä hän puhuu huonoa ranskaa — "Merci, mademoiselle, je suis colonel, pas général".
Silloin alkaa nainen kuiskailla vieressään seisovan vanhemman naisen kanssa, joka nähtävästi on hänen äitinsä, sillä vaikka hän on ruma, melkeinpä yksinkertainen, huomaa kumminkin hänen ja kauniin nuoren naisen välillä paljon yhtäläisyyttä.
"Niin kaunis upseeri, on sääli häntä", sanoo nuorempi ruotsiksi ja katsoo ystävällisesti Karl Aleksanderiin.