Kreivi katsoo ihmeissään häntä. Tullipäällikkö! "Mutta herra eversti, teille kai ovat ne asiat aivan tuntemattomia, luulen minä". Sitäpaitsi, hän ottaa erään paksun kirjan, "katsotaanpas tätä kirjaa? 'Vapaakaupasta ja suojelustulleista', sen on kirjoittanut eräs vanha tullilaitoksessa ansiokas mies. Senaatti on yksimielisesti puoltanut häntä kysymyksen alaiseen paikkaan, ja minä olen täydellisesti yhtä mieltä senaatin kanssa, minä en voi siis tässä asiassa tehdä mitään herra everstin hyväksi. Mutta mielihyvällä minä vasta — ja piankin, muutamien kuukausien kuluttua puollan teitä…"
Karl Aleksander nousee ylös, hän tuntee koko tuon rämsyn, on kuullut samat lauseet monta kertaa viime viikoilla, hermostuneena ja tautinsa väsyttämänä on hän loukkaamaisillaan, sanomaisillaan epäkohteliaisuuden, mutta nielee sen alas, sanoo lyhyesti jäähyväiset ja ajaa suoraan suuriherttuattaren luo, käy sitten vielä ruhtinas Dschingis-Khanin luona ja lopuksi sotaministeristössä. Kun suomalainen kreivi viikkoa myöhemmin saapuu esittämään tullipäällikköään paperit valmiina salkussa, kuulee hän odottamatta: "Eversti Segerberg on nimitetty suuriruhtinaskunnan tullilaitoksen päätirehtööriksi". Neljäätoista päivää myöhemmin matkustaa Karl Aleksander raskasmielisenä, melkein katumoissaan elämänuransa valitsemisesta Suomeen. Hän jättää upseeriklubin, Pietarin palatsit, jättää Vera Nikolajevnan, nuor untensa monet muistot ja harvalukuiset ystävät, hän vaihtaa kaikki ne tullimiehiin, publikaaneihin ja syntisiin köyhässä Suomessa.
Loppu.