Hän ahdisti Dodoa vieraskielisellä sanatulvalla, jota ei muut kuin tämä ymmärtäneet. Hän uhkasi, rukoili, kirosi poikaa, julisti hänet perinnöttömäksi ja lopuksi meni tiehensä ottamatta jäähyväisiä, yhtä raivokkaana kuin oli tullutkin.
Dodo Davidovitschin tulevaisuudelle oli kumminkin tuo isosedän hurja esiintyminen suuresta merkityksestä. Dodo oli kadottanut perheensä turvan ja omaisuutensa Kristuksen tähden. No niin, hän saisi uuden perheen, uuden omaisuuden. Yksi suuriruhtinoista olisi hänellä kummina, ja Lüneburgin suuriherttuatar toimittaisi ristiäidin tehtävät. Viimeksi mainittu, syntyään saksalainen, oli kiivas oikeauskoinen ja nautti sen ja korkean ikänsä tähden yleistä kunnioitusta hovipiireissä. Tämän lisäksi sai Dodo vielä melkoisen tuottavan maatilan. Asia oli selvä, ja kastetoimitus tapahtuisi herttuattaren Nevan rannalla olevan palatsin kappelissa.
Ainoastaan muutamia kutsuttiin tähän omituiseen juhlatilaisuuteen. Näiden joukossa oli kaksi paasia — Dodon paraimpia ystäviä — ja toinen niistä oli Karl Aleksander. Molempien paasien tulisi auttaa Dodoa, joka oli, kuten kaikki itämaalaiset, tarkka vaatetuksen suhteen, ennen kastamista riisuutumaan ja sen jälkeen pukeutumaan.
Kappeli, 17:sta vuosisadan venäläisen tyylin taideluoma oli kukilla ja vihreällä koristettu. Lippuja, ristiinnaulitun- ja pyhimystenkuvia loisti sen kauniin holvin alla kullassa ja väreissä. Kuvien pyhimykset kultaisella pohjalla katselivat syvämielisinä ja uskonintoisina loistaviin virkapukuihin puetuita ylimyksiä, valkopukuisia naisia ja keisarillisia punaiseen ja kullanväriin puettuja kirkkolaulajia. Auringon valo tunki kupoolin akkunoista leveänä, tyynenä ja valoisana virtana uhkeaan pyhäkköön ja sulatti kaikki nuo värit ja valot, tehden ne mitä loistavimmiksi, miellyttäväksi sopusoinnuksi, hurmaavaksi kuvaksi hengellisestä hartaudesta, pyhästä voittoriemusta. Kuoripoikien metallin heleät äänet kohosivat suitsutusastioista nousevan sinertävän savun kanssa kirkon holvia kohden, täyttivät huoneen viattomalla soinnullaan ja kuolivat värisevinä huokauksina kupoolin mosaikkien alla. Molemmat paasit auttoivat erään verhon takana Dodoa riisuutumaan ja pukeutumaan pitkään valkoiseen kastepaitaan. Ja kun Dodo tuossa ihanassa puvussa tummine hehkuvine silmineen, nuoruuden lämpö katseessa, niin arvokkailla, niin tyynillä, niin suhdallisilla liikkeillä, kuin ainoastaan itämaalaiset voivat, astui kaikkien pyhimmän ovelle ja laskeusi nuo kolme porrasta, kuului kokoontuneitten suusta ihastunut "ah"! Hän näytti noiden pyhimysten ja marttyyrien alkukuvalta, jotka kaikki kuvista tunsivat.
Kaikkien pyhimmän ovet aukaistiin, papit astuivat ulos ristineen ja pyhine vesineen, laulu taukosi ja suitsutussavu suikerteli sinisissä kiemuroissa korkeuteen. Karl Aleksander auttoi Dodoa, kun tämä astui suureen, vettä täynnä olevaan sammioon, joka oli alttariportaitten vieressä. Dodo voideltiin pyhällä öljyllä, hänen tuli kolme kertaa painaa päänsä veden pinnan alle, ja kun hän nousi pois kasteammeesta, ei hän enää ollut Dodo; hän oli Aleksander; hän ei enää ollut Muhamedin kiihkosa oppilas, hän oli kristittyjen taivaaseen pelastettu sielu.
Eräs varjostin kannettiin esiin, ja sen takana auttoi Karl Aleksander ystäväänsä ja ristiveljeään pukeutumaan uuteen paassipukuun.
Kastetoimituksen jälkeen oli palatsin suuressa ruokasalissa päivälliset, joissa vastakastettu istui kummiensa keskellä, paassien heitä palvellessa. Puolipäivälliset olivat jäykät, hienot, juhlalliset ja lyhyet. Päivällisiä tärkeämpi, niin, itse kastettakin tärkeämpi oli Aleksander Davidovitschille ja Karl Aleksanderille se, että tästä päivästä saakka Lüneburgin suurherttuattaren ovet olivat heille avoinna. Jokaisena vapaapäivänä, jolloin he eivät tienneet, miten poistaisivat ikävänsä, väsymyksensä ja vapaudenhalunsa, oli heillä vapaus tulla tähän palatsiin, kulkea näissä saleissa, pelata täällä biljaardia, selailla kirjaston aarteita. Tästä päivästä lähtien voisivat hekin lausua tuon suuren sanan "suosio". Tuo taikasana tuli heidän Sesam'ikseen, siksi tunnussanaksi, joka vaikutti, että heidät otettiin vertaisina muiden joukkoon, ja joka sai heidän arvosanansa hitaasti, alussa huomaamattoman hitaasti paranemaan. Karl Aleksander oli saavuttanut ensimäisen suunnitelmansa tiellä edistymisen ja onnen temppeliin.
Kun molemmat pojat kävivät Lüneburgilaisessa palatsissa, näkivät he harvoin omistajatarta; hän oli alituisesti kiinni milloin yhdessä, milloin toisessa. Pian tapahtui kumminkin seikka, joka saattoi heidät likemmäksi hänen persoonaansa. Kesä lähestyi. Jokainen paaseista hankkiutui lähtemään kotiinsa eri osiin maata. Aleksander Davidovitschin oli kuitenkin vaikea palata kaukaasialaisiin vuorilaaksoihin. Matkan pituus, hänen nuoruutensa, vielä vakaantumaton uskonsa ja vanhan Abchasian ruhtinaan uhkaukset tekivät hänen lähimmille ystävilleen välttämättömäksi pitää huolta hänestä. Lüneburgin suuriherttuatar, tuo lämminsydäminen ja alituisesti innokas sielu, tarjosi sentähden hänelle kodin kesän ajaksi, ja ettei hän liijan pitkästyisi aikaansa, sai Karl Aleksander seurata muassa.
Suuriherttuatar asui Tsarskoje Selon lähellä jyrkällä rantavierteellä olevassa niinkutsutussa erakkolinnassa, josta oli leppien latvojen yli ihana näköala Suomenlahdelle. Kertomuksen mukaan olisi Jakob Pontuksenpoika de la Gardien pitänyt rakennuttaa talo tänne Saarismerelle, sillä niin kutsuttiin muinoin keisarillista aluetta. Rakennuksessa oli sitten asunut Pietari Suuri ja vielä keisarinna Elisabetkin, kun hän valvoi Tsarskoje Selon huolimattomasti rakennetun, kehnosti sisustetun, mutta äärettömän loistavan huvilinnan rakentamista. Viimemainitun keisarinnan kuoleman jälkeen oli erakkolinna ainoastaan uuden linnan lisäkkeenä, jossa asui milloin yksi, milloin toinen ruhtinas tai ylimys. Suuriruhtinatar oli asunut siinä tultuaan leskeksi lähes ihmisikä taaksepäin. Hän oli suurentanut sitä useilla huoneilla ja lisärakennuksilla, kemiallisella laboratooriumilla, kasvihuoneella ja nyt viimeksi akvariumilla, jossa oli kaikkea sellaista mikä nykyisin häntä enimmän innostutti. Hänen asemansa hovipiirissä oli kerrassaan intoilijan. Hän antautui kaikkeen samalla lämmöllä: taiteeseen, hyväntekeväisyyteen, kasvioppiin, musiikkiin, mihin tahansa hän ryhtyi. Niin luonnollinen oli tuo hänen asemansa, että hänen, jotta ei pettäisi lähimmäistensä odotuksia, nyt vanhuuden päivinä piti itsensä puhaltaa tuleen, itsensä vireillä pitää sitä lämpöä ja innostusta, jota vuodet olivat laimentaneet, mutta eivät sammuttaneet. Puhuessaan siitä, mikä milloinkin oli hänen kiihkonaan, hymyili hän hienoa, samalla hyväntahtoista ja pistelijästä hymyään, joka sanoi: "minä tiedän, että tämä menee liiallisuuteen, että te nauratte minulla, mutta mitä te tahtoisitte tehtävän, kun on yksinäinen, kun on maaton herttuatar; kukin huvittelee niin hyvin kuin voi." Ja tuo hymy, tuo sydämen yltäkylläinen hyvyys riisui aseet kaikilta, arvostelevimmiltakin.
Nykyään oli hän innostunut kalanviljelemiseen. Ja jo ensimäisenä päivänä, jolloin Karl Aleksander ja ruhtinas muuttivat erakkolinnan pieneen ylihoitajan rakennukseen, vei hän heidät laboratoriumiinsa, kuten hän sitä kutsui. Siinä oli uhkea talvipuisto, joka oli erakkolinnan ruokasalista eroitettu kaksinkertaisella marmorinsekopylvästöllä ja leveillä portailla. Suuret palmut huojuvine latvoineen levittivät oksiaan korkean lasikaton alla. Kukkivat magnoliat varjostivat tuuheilla lehvillään araliain ja saniaisten valonarkoja lehtiä. Lemuavat Bovardiat levittivät ulkomaista, voimakasta tuoksuaan keinotekoiseen puistoon. Ilma sisällä oli suloisen epäterveellistä, lämmintä, raskasta ja veltostuttavaa. Keskellä puutarhaa oli suuri, porsliinilla päällystetty vesiallas; suuret majollikka- ja pronssisammakot, puoleksi piilossa punaisten liljain ja valkeain oljanderein seassa, joivat vettä altaan laidoilta.