Sellaiset päivät olivat heidän kirjeiden kirjoittamispäiviään. Karl Aleksander kirjoitti ensi alussa ahkerasti äidilleen, kun niihin tavallisesti vastasi täti, rupesi hän huomaamatta osoittamaan kirjeensä tälle. Oli luonnollista, että hänen kirjeensä ensi vuotena olivat täynnä kysymyksiä kodista, täynnä koti-ikävän ilmauksia, ja että ne vähitellen, kuta hauraammaksi siteet hänen ja kodin välillä tulivat, muuttuivat lyhyviksi selityksiksi siitä, mitä hän teki ja missä hän oli ollut viime aikoina.
Ruhtinas Dodoa ei miellyttänyt lukeminen. Hänestä, lukutaidottomien vanhempien pojasta, oli kirja missä muodossa tahansa kuin vihollinen. Kotimaassaan oli hän kuullut sadun kertojien katukulmissa kertovan ihmeellisiä seikkailuja sulttaaneista, prinsseistä, prinsessoista, lohikäärmeistä ja noidista, ruusunpunaisista järvistä, joissa ui mustia, kultasilmäisiä kaloja, jotka jonkun loihtutaitoisen prinssin manauksesta muuttuivat etiopialaisiksi, ihanista puutarhoista ja toimettomasta haaremielämästä. Cooperin intiaanikirjain, madame Guizot'in Bibliothèque rose'n tai Robinson Crusoen lukeminen tuntui hänestä halpa-arvoiselta, kurjalta, typerältä ja hullunkuriselta. Karl Aleksanderkaan ei kuulunut niihin, jotka rakastivat lukemista, siihen määrin oli hänen elämänsä nuoruuden vuosina saanut lujan aineellisen, hyötyä tarkoittavan, suunnan. He huvittelivat sentähden kävelemällä laitoksen puutarhassa, domino- tai sakkipelillä. Tai hauskuuttivat he aikaansa niinkuin ensimäisenä yönäkin puhumalla toistensa kanssa kodistaan Kaukaasiassa ja Suomessa, tuosta kodista, jota he rakastivat niin lämpimästi, ja jonka he nyt nuoruutensa vuosina olivat jättäneet. He kuvailivat itselleen ruusuista ja loistavaa tulevaisuutta. Kerran tulevaisuudessa palaisivat he takaisin, voitettuaan vieraissa maissa kaikki onnen lahjat. Ja tuon kotinsa tekisivät he arvokkkaammaksi ja ehommaksi entistään.
Tuollaisina hetkinä sulivat heidän sydämensä, ja he tunsivat, että he olisivat vielä onnettomampia, jos heidät eroitettaisiin. Mutta sitä he eivät ajatelleetkaan. Kun kumpikin osasi venäjää yhtä huonosti, kun kummallakin oli vaikea seurata koulussa, niin saivat he istua siinä, missä istuivat viimeisinä luokalla, toistensa vieressä. Kehno edistyminen oli ruhtinas Dodosta kerrassaan yhdentekevää; mutta niin ei ollut Karl Aleksanderin laita, jossa sotilaskasvatus, joka tähtää kunniantunnon ja kunnianhimon herättämiseen nuorissa, tuli varhain huomattavaksi. Hänestä ei ollut Dodo Davidovitschin ystävyys kylliksi. Tuo alkuperäinen ja sivistymätön sielu lohdutti häntä yksinäisyyden ja ikävän hetkinä, mutta se henkinen ravinto, mitä hän kykeni tarjoomaan, oli kaikissa tapauksissa liijan vähäistä ja halpaa. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi, hyljätyksi, syrjäytetyksi ja huonosti ymmärretyksi. Silloin kun hän ei puhellut Dodon kanssa, sulkeusi hän itseensä, kasvoi kuin taimi pimeässä. Jo kotona oli Karttulan hovin kunniakas menneisyys vastakohtana sen surkealle rappeutumiselle Olbersin hoidossa, tädin alituinen arvostelu ja epäluuloisuus herättäneet hänessä kunnioituksen tunteen elämässä korotettuja, onnen suosikkeja kohtaan; täällä muuttui tuo tunne vähitellen elämän ohjeeksi, jumaloimiseksi. Ja siitä hetkestä, jolloin hän alkoi määritellä tarkoitusperää itselleen ja tulevaisuudelleen, oli niinmuodoin jotenkin luonnollista, että korkeimmaksi päämääräksi tulisi edistyminen — tuo suuresti itsekkäitten päämäärä. Ja minkäpä muun päämäärän hän löytäisikään täällä, maassa, jossa kieli, uskonto ja lait olivat vieraita hänelle, jossa sanat isänmaa ja keisari olivat vaihtaneet paikkojaan, jossa yksilö, persoonallisuus eivät merkinneet mitään, jossa kaikki vaikutus lähti virkakunnista, kaikki alkuunpano mahtavista.
Hän huomasi niinmuodoin pian kyllä, ei niin paljon heräävän arvostelukyvyn kuin epäselvän, hämärän tunteen avulla, joka opettaa mukaantumaan elämässä, joka opettaa välttämättömyyden karttaa sellaista josta on vastusta, vahinkoa, ja etsiä sellaista, joka hyödyttää, auttaa oikeaan ja vie eteenpäin. Mutta samalla kertaa kutistui hänen sydämensä ainiaaksi. Nuorena ja avomielisenä oli se kohdannut maailmaa myötätuntoisuudella ja luottamuksella, nyt jo oli hän oppinut sulkemaan sen, jottei se loukkaantunut. Hänen elämänsä oli tullut sidotuksi torveen, hänen piti panna maata, nousta ylös, syödä, huvitella torven mukaan, ja tuo nuorisolle terveellinen ruumiillinen kuri, joka aina on raskasta lapsen mielestä, tuli hänelle, joka oli kasvanut vapaana kuin villi metsissä, niin suureksi vaivaksi, että se sysäsi syrjälle hänen sielunsa levottomuuden.
Kun hän sitten varttui sekä ruumiillisesti että henkisesti ja alkoi katsella ympärilleen, tuntui hänestä, että hänenkin olisi hankkiminen ystäviä, löydettävä helliä ja voimakkaita käsivarsia, jotka kerran olisivat halukkaita johtamaan häntä elämässä, kuljettamaan hänet puoltolauseiden aalloilla kaikkien vaikeuksien yli. Mutta miten ja milloin se tapahtuisi?
Kuitenkin sanotaan, että onni tulee maatessamme, ja äkkiä tuli se hänellekin ikäänkuin etelän kevät loistavana, lämpöisenä.
Senjälkeen kun hän jätti kotinsa, ei hän ollut kiintynyt keneenkään muuhun henkilöön kuin ruhtinas Dodoon. Myöskin tälle oli hän osottanut laimeaa ystävyyttä, mutta kaikissa tapauksissa oli se tämä ystävyys, jonka avulla hän ensi kerran sai esiintyä siinä elämässä, pääsi siihen piiriin, josta hänen toverinsa alituisesti puhuivat.
Kun Karl Aleksander oli ollut nelisen vuotta laitoksessa ja oli jo jotenkin perehtynyt venäjän kieleen, alkoi hänelle luonnistaa paremmin. Hän ei ollut enää ruhtinas Dodon vierustoveri, vaan istui jo keskellä luokkaa, ruhtinaan pysyessä paikoillaan viimeisenä. Dodo Davidovitsch oli jonkun ajan ollut tavattoman synkkämielisenä ja äänetönnä. Nuo ennen niin lapselliset kasvot olivat muuttaneet ilmeensä, niin, osittain muotonsakin. Dodo, etelän lapsi, oli kehittynyt aikaisin; hän alkoi olla täysikasvuinen ja oman maansa lakien mukaan oli hän, siihen viittasi hän usein, nyt laillisessa ijässä. Eräänä päivänä hämmästytti hän ympäristöään ja opettajiaan selityksellä, että hän tahtoi tulla kastetuksi.
Syvimpiä, sisäisiä, salaisia syitä tuohon askeleeseen ei kukaan saanut koskaan tietää. Siinä suhteessa vaiteliaana ja umpimielisenä kuten kaikki hänen heimossaan, säilytti hän syynsä itselleen. Sillä välin syntyi laitoksessa suuri hälinä tuon Dodo Davidovitschin tunnustuksen johdosta.
Muutamia päiviä senjälkeen ilmestyi Dodo Davidovitschin isän setä — Dodon lähin sukulainen — laitoksen keskusteluhuoneeseen. Hän oli vanha, laiha kenraali suurine alasriippuvine mongolilaisine viiksineen, kaikkia kammottavine kasvoineen. Tuo vanha heimonvanhin ja rosvo, jolla oli ollut ruhtinaskunta jossain lähellä Persian rajoja, oli kaksikymmentä vuotta käynyt loistavaa sissisotaa venäläisiä vastaan, mutta vihdoin oli hän, pakoitettuna kunnialliseen antaumiseen, luopunut vallastaan ratsuväen kenraalin arvoa ja Abchasian ja Psamenikin ruhtinaan nimeä sekä säällistä ruhtinaallista eläkettä vastaan. Muhamettilaisen uskontonsa oli hän kumminkin säilyttänyt ja valvonut ankarasti, että suku ei luopuisi tunnustuksesta "Jumala on suuri ja Muhamed on hänen profeettansa." Kun vanhus nyt sai kuulla, että nuorin hänen suvustaan tahtoi luopua isiensä uskosta, joutui hän pelottavan vihan valtaan. Dodo Davidovitschiä ei uskallettu jättää yksin hänen seuraansa, maaherra, luokanjohtaja ja pappi jäivät vastalauseistaan huolimatta huoneeseen.