— Sinne olette tekin muuten kutsuttu.
— Käräjille, minäkö, no keneltä sitten?
— Jegor Timofeitsch Ivanoffilta, naapuriltanne.
— Hm, no mitähän se taas liene? Voineekohan se olla siitä selkäsaunasta, jonka hän sai minulta toissa kevännä.
— Eikö mitä, selkäsaunan saa hyvänään pitää; se on nyt tää juttu siitä
Jalosta, oriista, hänen ravaajastaan.
— No, mitä se minuun kuuluu.
— Niin; en minä suinkaan tiedä, mutta tulkaahan nyt huomenna, niin saatte tietää. Ja sitten kun lautamies oli syljäissyt pari kertaa oikein toimesta ja vetänyt helpotuksen huokauksen, nousi hän ylös, sanoi hyvästit ja meni.
Kristian raapi päätään tuuhean tukan alta ja astui verkalleen ulos. Levottomana hän kierteli tiluksillaan, huokasi raskaasti nyt kun oli yksin ja palasi vasta myöhään illalla kotiin.
Koska oli vielä liika lämmin tuvassa, istui hän portaille nauttimaan illan viileyttä. Yö oli nuoskea ja lämmin; tähdet pilkottivat unisesti ilman läpi, joka hienosen harson tavoin varjosi taivaan kupulakea. Täysikuu kohosi hiljaisessa loistossa nevan takaa; se paistoi keltasena ja suurena harvan hongikon läpi, joka kituen kasvoi mättäillä tuossa raudansekaisessa vedessä. Viimeinen kilttakerttu siisatti metsässä, ja kehrääjälintu lenteli, ikäänkuin juovuksissa, milloin oikealle milloin vasemmalle, milloin ylös milloin alas, katosi silloin tällöin yöhön, painautui litteäksi maata vasten teillä ja poluilla, istui pitkinpäin puun oksalla, kurisi ja kehräsi. Kansa kammoo kehrääjälintua ja tämä kammo mahtoi vaikuttaa, että Kristianista oli kaikki niin surullisen ja alamielisen näköistä. Luonto näytti hänestä sellaiselta kuin hänen mielialansa salli hänen sitä käsittää. Hän ei saanut, ei mitenkään, päästään tuota äskeistä juttua. Jaloon olivat liittyneet kaikki muistot viimeksi kuluneelta elämänajalta. Kaikki, jota hän oli uneksinut ja halunnut, kaikki, joka oli huolestuttanut ja peloittanut häntä, tunkeunut hänen mieleensä, kaikki oli ollut yhteydessä Jalon kanssa. Miten selvään hän muisti kun Jegor Timofeitsch Ivanoff laittoi kauppansa Tervolan kylään. Kaikkia, jota ennen täytyi noutaa kaupungista, sai nyt ostaa Jegor Timofejeitschin puodista. Miten nöyrä ja liukas hän olikaan ollut, tää Jegor, miten hän oli kietonut heidät kaikki asioihinsa!
Se tapahtui silloin kun Jalo oli noin kolmen vuoden vanha. Jegor oli ollut kaikkien palvelija. Koukussa kuin linkkuveitsi oli hän tarjonnut tupakkaa ja jakanut naukkuja, sanonut "juvast" ja "Jumalas halttuun" ja "ollut nii kelpo" — "eikö rahaa, no ei mitää, ei se mitää — toischen kerta, kirjotta kirjaa — toischen kerta, ischäntämies". Se meni niin mukavasti, mutta kun vuosi oli lopussa niin oli hänen kirjansa täyteen kirjoitettu, ja kaikki nuo pienet postit tekivät suunnattoman summan. Ja jos kuka oli lainan tarpeessa, niin keliäpä rahaa oli, jos ei Jegorilla. Tosin hän otti kakstoista prosenttia, mutta siinäpä ei silloin tarvittukaan asianajajoita, tuomareita, lautamiehiä eikä muita sellaisia. Ja kukapa ei näinä aikoina tarvinnut rahaa! Sitä tarvitsi koko maailma ja Kristian myös. Ja kun neljä vuotta oli kulunut, silloin se oli Jegor Timofeitsch Ivanoff, joka oltuaan kaikkien palvelija oli kaikkien herra. Nyt suoreni hänen selkänsä, ykskaks: hän oli jäykkä kuin puukko; nyt kuului näin: