— Pöllö, mitä sinä siihen ruista kylvät? Ei, kauraa sinun täytyy kylvää; en minä saa rukiita myydyksi nykyään! Rahaako, että ostat lehmän, eihän sinulla ole ruokaa entisellekään? Ei pistetä! — Hän möi kauran talonpoikien pelloilta ennenkuin se oli leikattukaan. Hän hakkasi heidän metsänsä puiksi ja päreiksi ilman muita mutkia, kuin että suvaitsi mainita aikomuksestaan heille. Ja miten se kasvoi, tuo kauhistava velka. Se oli täyttymätön kuin filistealaisten Molok. Kaikki katosi sen avaraan kitaan. Se ei ollut koskaan tyytyväinen, eivät auttaneet mitkään uhraukset ja lyhennykset tervan, halkojen, talin, harjaksien, lampaanlihan, rapujen, lintujen ja kaurojen muodossa. Kristian, jos kuka, oli tiukalla tämän naapurin kynsissä. Heidän tupansa olivat nimittäin nurkka nurkassa kiinni. Hän tiesi paremmin kuin muut mitä velkautuminen tahtoo sanoa. Tuntui kuin olisi joku kolonnut lihan ja imenyt ytimen hänen luistaan. Hän oli joskus mielestään aivan voimaton vastustamaan tuota hirveää vihollista ja oli jo aikeessa lähteäkseen mieron tielle, jättääkseen kaikki, jotta jälleen pääsisi vapaaksi. Mutta kun tuho oli tulemassa, oli apukin auttamassa. Ja apu, se oli Jalo, joka silloin Mikonpäivän aikaan oli kuuden vuoden vanha.
Ja mimmoinen eläin tämä Jalo oli! Sen musta karva kiilsi sileänä kuin silkki. Kun sitä katseli sivulta päin, muodostui tummempia ja vaaleampia lämyjä sen lautasille. Sellainen häntä ja harja kuin sillä oli, uhkea ja aaltoileva! Sen kaviot olivat teräksestä taotut; sen rinta huokui ilmaa kuin palje. Silmät sillä oli kuin merikotkalla. Se ei nähnyt ainoastaan kauas; se näki sumussa, lumituiskussa ja pimeässä. Ja sentään, enemmän kuin sen kauneus ja siromuotoisuus oli sen ylevyys. Se oli ylpeä. Piiskanhujaus oli häväistys, joka saattoi sen vimmaan. Se oli sävyisä, vaikka väkevä, se oli ystävällinen, vaikka vallaton. Ja kiitollinen sydän sillä oli! Se hiveli lämmintä, sametinsileää turpaansa pitkin Kristianin käsivartta joka kerran kun tämä antoi sille suolaa ja leipää, kauroja tai sokeripalan. Se eläin oli parempi kuin moni ihminen, parempi varmaan kuin hänen tottelematon tyttärensä ja kiittämätön vävynsä. Oliko kukaan nähnyt sen säikkyvän? Ei, ei itse piruakaan! Oliko se milloinkaan kompastunut? Ei koskaan, ei pahimmassakaan myötämäessä. Sellainen oli Jalo, parahin eläin koko Suomenmaassa. Tuskinpa löytyi Venäjälläkään sen vertaista. Kun velat painoivat pahimmin, kun Molok avasi kitansa ja vaati enemmän uhria, alati enemmän uhria, meni Kristian talliin, ruokki Jaloaan, voiteli sen kaviot mustaksi, palmikoi sen harjan ja taputteli sen kaulaa. Ja hän oli varma siitä, että hän palasi tallista paremmalla mielellä kuin oli sinne mennessään.
Kun Jegor Timofeitschin saamiset kasvoivat Kristianin korvia myöten, niin ettei tämä nähnyt mitään mahdollisuutta vapautuakseen verenimijästään, valjasti hän Jalon köykäsen reen eteen ja lähti Viipuriin puhuttelemaan jotain asianajajaa, vaikkapa itse "Syöteriä". Hän ei voinut uskoa, että Jegor oli kirjoittanut oikein ylös. Hänen pienoset ostoksensa, hiukan tupakkaa ja hirssiryyniä, kahvia ja sokeria, eivät millään muotoa saattaneet tehdä niin suurta summaa. Sen asian laita ei voinut olla oikein. Entä koronkiskonta sitten!
Miten tarkoin hän muisti sen matkan! Silloin oli kylmä ja kirkas tammikuunpäivä. Lumi lepäsi tasaisena kuin metsälammen pinta, kedoilla ja peltomailla. Aitojen, pielesten ja isojen kivimöhkäleiden varjot lankesivat sinisinä läntteinä valkoselle vaipalle. Pulmunen sirratti, paeten hänen edellään; harakka nauroi mielihyvissään, siinä hypätä hupsautellessaan aitaa pitkin; ja Sipi, karhukoira, jolla oli niin suipot korvat ja villava häntä, laukkasi Jalon edessä, joka somasti heitti kavioitaan, ikäänkuin huvikseen. Mentiin niin että humisi korvissa. Se oli niin rattoisaa, että painava levottomuus, joka oli vaivannut Kristiania, melkein haihtui. Hän oli jo ennättänyt lähelle Papulan kaupungin osaa, kun kuuli jonkun huutavan ja heijaavan takanaan. Hän otti piipun suustaan, kumartui reen yli, katsoi taakseen ja näki erään henkilön, joka pienessä kappireessä ajoi täyttä laukkaa hänen perässään, yhä viittilöiden ketunnahkasilla rukkasillaan. Kristian seisahdutti, ja matkustavainen, pieni turkkiinpuettu, kömpelö herra, joka ajoi hiirenkarvaisella ruunalla, tavoitti hänet pian.
— Hyvää päivää, isäntä! Teilläpä vasta juoksija on! sanoi hän innokkaasti, pureskellen jäätyneitä viiksiään. — Niin, minä tunnustan teille suoran totuuden: ainakin neljänneksen minä olen ajanut niinkuin ikään olen voinut saamatta kiinni isäntää. Mistä tuo hevonen on kotoisin? Kenen se on? Mikä oli sen isän ja äidin nimi? Miten vanha se on? Ei, mutta katsos tuota rintaa ja noita jalkoja! — Ja matkustaja nousi ylös reestään, lähemmin katsellakseen Jaloa.
Kristian oli sekä iloinen että ylpeä, teki selvää siitä kuin tiesi ja kiitti hevoistaan muukalaiselle, joka oli vallan ihastuneen näköinen.
— No, te tulette tietysti kilpa-ajoon ylihuomenna. Tuollaisella hevosella, kuin tuo teidän, se on suorastaan velvollisuus. Minä olen ratsumestari T., minä olen yksi palkintotuomareista; pankaa mieleenne, ensimmäinen palkinto on tuhat markkaa.
Kilpa-ajoista Kristian kyllä oli kuullut. Olipa muutaman kerran ollut arvelussakin lähteäkseen koettamaan, mutta tavallisesti saa maalla tietää mitä on tapahtuva, vasta sitten kun se jo on tapahtunut; mutta nyt — miksikäs ei, koska kerran sattui olemaan kaupungissa.
Kristian lupasi tulla, ja kädenlyönnillä vahvistettiin sopimus. Jalo, levotonna päästäkseen lähtemään, katosi likimmäisen mäen taa kuin nuoli ihailevan ratsumestarin edestä.
Kristian otti osaa kilpa-ajoon. Mitkä ihanat päivät, mikä kunnian ja riemun aika Jalolle ja sen isännälle. Ei löytynyt lehteäkään meidän maassamme, joka ei tietänyt kertoa Jalosta ja sen omistajasta. Sähkösanomat kiersivät maita ja mantereita kertoen Jalon urhotöistä. Sen nopeus oli meillä tavatonta, se otti ensimäisen palkinnon, saaden loistavan voiton vanhoista, kuuluisista kilpajuoksijoista. Vielä nytkin, siinä istuessaan raskasmielisenä ja surullisena eteisten portailla, levisi kirkas hymy Kristianin kasvoille, kun hän ajatteli sitä ihanata päivää. Miten selvään hän sen muisti: päivänvaloa, sininen taivas, hienoja välkkyviä lumiheteitä, talvituulen tuomia, soittoa ja hurrahuutoja, kiihoittavia juomia ja Jalo päivän sankari. Epäilemättä se oli hänen elämänsä ihanin ja sisältörikkain päivä. Mutta niinkuin korkeimmat aallot lankeavat syvimpään kuiluun ja pisimmät puut tekevät pisimmät varjot, samaten toi sekin päivä, jolloin hän ja Jalo seisoivat ylinnä onnenkukkuloilla, muassaan katkerimman surun.