"Kuules nyt poikaseni, tässä ei tule muu neuvoksi kuin mennä yöksi lähimmäiseen taloon, tiedätkö mitään semmoista näillä seuduin." Poika tiesi ja hetken kuluttua koluutimme oikein erinomaisen huonolla tiellä yksinäiseen taloon, jonka piikkinen katonharja oli kuin musta varjokuva sameaa taivasta vastaan. Minua hämmästytti, että osaksi rikkonaisista ikkunoista näin tulet hohtavan, sillä talonpojat ja merimiehet, jotka ovat läheisemmässä yhteydessä luonnon kanssa, ovat myöskin paljoa enemmän kuin henkilöt muista säädyistä luonnon vaikutuksen ja sen voimien alaiset. Kuka jaksaa vetää unta niinkuin suomalainen talonpoikamme talvella, mutta kesällä hän siihen sijaan tuskin ollenkaan nauttii lepoa ja tekee työtä enemmän kuin kukaan muu. Hän käy levolle kun aurinko laskee, auringon noustessa hän nousee ylös, ellei ole metsällä eli kalassa tai vietä tanssien lyhyistä pohjolan yötä. Mutta jos tällä valvomisen ajalla sattuu sateinen, pimeä päivä, jommoinen nytkin oli, on hän heti yhtä unelias kuin talvisaikaan. Tämän tietäen minä luulin löytäväni talonväen sikeässä unessa, mutta näinkin avaraan tupaan astuttuani talonisännän, hänen vaimonsa ja kuusitoistavuotisen pojan istuvan unisen talikynttelin valossa erään pöydän ympärillä.
"Hyvää ehtoota hyvät väet, saako märkä ja uupunut matkustaja täällä yösijaa", tervehdin minä.
Isäntä nousi ylös juhlallisesti ja osotti erääseen nurkkaan päin. Nyt vasta minä huomasin että siellä nurkassa makasi vanha mies, makasi kuolinvuoteellaan. Pitkät valkoset hiukset olivat epäjärjestyksessä, rinta kohoili ja laski, jokainen hengenveto kuului ympäri tupaa ja kertoi miten vaikeata oli kuolevaisen kamppailla elämästä.
"Se on minun isäni", sanoi talonpoika kuiskaten kuin minä kysyväisesti katsahdin vuoteesen päin, "hän on yli kahdeksankymmentä vuotta. Rovasti lähti juuri täältä, kävi ripittämässä; nyt ei hänellä ole muuta odotettavaa kuin kuolema."
"Mikä vaiva hänellä on, oletteko puhutelleet lääkäriä?"
"Häntä vaivaa vanhuus, herra", sanoi talonpojan vaimo, miellyttävä neljänkymmenen ikäinen nainen, "me kyllä tahdoimme lähettää lääkäriä noutamaan, mutta ukkovaari suuttui niin, olisittepa vain nähneet, hän on niin kiivas ja tulinen. Joutavia, sanoi hän, kahdeksankymmenen vanha äijä, mitäpä tohtori semmoiselle taitaa, minä olen elänyt aikani, minun pitää kuolla, hän sanoi; ja vaikkei hän koskaan ennen ole sairastanut — hän hakkasi vielä puita Vapunpäivänä ja hoiti itsensä ja tupakantaimet tallin takana koko kesän ajan — niin menee tässä yhtenä päivänä ja paneutuu maaten ja tuossa hän nyt makaa ukko raukka viimeisiä hengenvetojaan vetäen, Herra Jesta, kukapa olisi tuota uskonut viikko takaperin, mutta niin se on", jatkoi emäntä huokaisten, "tänäpänä terve, ja huomenna on kirves puunjuureen pantu".
"Siinä tapauksessa minun täytyy hakea yösijaa toisaalta; ystäväiset, voitteko sanoa minulle, mistä?"
"Mutta rajuilma vaan yltyy", jatkoi emäntä hiljaa, "Herra Jesus tuota salamata ja paukausta sitten, koko tupa tärisee. Ei herra saata lähteä tänä yönä matkalle. Käykää tuonne toiseen tupaan porstuan takana, siellä voitte saada yösijaa. Eikä siellä ole syöpäläisiäkään, ja kuivia olkia kannoimme myös sinne varuilta, että jos ukko olisi kuollut tänä yönä — — —"
"Katri", kutsui ukko tavattoman kovalla vaikka vapisevalla äänellä, kaikki vavahtivat ja emäntä astui kiireesti kuolevan luo, tarjosi hänelle kylmää kahvia halkinaisesta sinisestä posliinikupista ja järjesteli päänaluista.
"Katri", sanoi vanhus vaivaloisesti lausuen joka sanan, "jos ilma selkenee päivän valjetessa — niin — täytyy teidän kaikkien mennä kauraa leikkaamaan — kuuletko, kaikkien — kaikkien."