"Niin, olkaa vaan huoletta hyvä isä, kyllä kaura tulee leikatuksi."
Ei kuulunut enää mitään, vanhus näytti vaipuvan uneen tai tunnottomuuteen, kenties se oli kuolema.
Minä menin kesätupaan, joka oli, niinkuin tavallisesti tässä osassa Itä-Suomea, toisella puolen kylmää eteistä, riisuin päältäni ja laskeuduin olille, jotka oli kannettu tupaan kuolleen varalta.
Pimeä, yksinäisyys, makuusijani, kuoleman läheisyys ja siniset salamat, jotka aika ajoin valaisivat joka ainoan kolkan tuossa suuressa huoneessa, mahtavat ykkösenjyrähdykset, kaikki nuo asettivat minut sellaiseen tilaan, etten, niin väsynyt kuin olinkin, voinut sulkea silmiäni uneen. Ääretön jono hyödyttömiä, sekavia ajatuksia tuli ja meni taas, yksitoikkoisesti, itsepintaisesti ja loi ylös aikoja unhoitetuista tapahtumista toinen toistaan kiusallisempia muistoja. Ei ollut mahdollista pysähdyttää tuota konetta. Suuressa takassa leimahtivat muutamat hehkuvat hiilet joka kerran kuin tuuli ulkona suhisten tunkeutui savupiippuun. Minusta tuntui kuin olisin noissa leimahtelevissa hiileissä nähnyt kuvan siitä elämästä, joka viereisessä huoneessa teki loppua. Psalmistan sanat, "ihmisen elinaika on seitsemänkymmentä vuotta, taikka eninnäkin kahdeksankymmentä vuotta; ja kuin se paras on ollut, niin on se tuskaa ja työtä ollut" johtuivat minun mieleeni. Vihdoinkin minä vaivuin raskaasen uneen, josta ei ollut virkistystä ja jota unet häiritsivät. Kuollut oli tulevinaan minun luokseni ja hän pyysi minua poistumaan olkivuoteelta, se oli häntä varten tehty, mutta joku tuntematon voima esti minua nousemasta, ja kuollut pyysi yhä kiihkeämmin, hän rukoili, hän pakoitti, niin, hän oli kovaäänisesti kiistelevinään sijasta tuolla kehnolla olkivuoteella. Samassa minä heräsin hiessä uiden, mutta iloisena että pääsin kiihkeän vanhuksen käsistä. Aurinko, joka ei ollut näkynyt viikkokauteen, paistoi suoraan silmiini ja julisti ihanan syyspäivän koittaneen. Takan luona seisoi isäntä ja hänen perheensä, he olivat kaikki huolestuneen näköisiä.
"Jos Jumala sentään olisi korjannut hänen tänä yönä!" sanoi vaimo.
"Niinpä niin, mutta Herra on tahtonut toisin. Ei voi jättää ukkoa tuohon yksinään makaamaan, eikä voi kaurapeltoakaan jättää. Kuules Pavel, jos sinä sentään jäisit ukkovanhan luo."
"Ei, minä en jää", vastasi Pavel kiivaasti itkussa suin, "jos vielä kuolee sillaikana niin, niin — ei, minä en jää — —"
Nyt lähti isäntäväki tuvasta, minä nousin ylös, puin päälleni ja ajattelin katkeruudella näitä kiittämättömiä olentoja, jotka kiistelivät siitä kuka vanhuksen luo jäisi, isän luo, tekemään hänelle viimeisen rakkauden työn, sulkemaan hänen väsyneet silmänsä. Kuu olin pukeutunut, astuin varovaisesti ovesta sisälle. Perheen jäsenet olivat valmiiksi varustetut lähteäkseen muutamiksi päiviksi pois kotoa. Tuohikontti, maitoleili, kirves ja sirpit, ei mitään puuttunut.
"Aijotteko te jättää ukon yksinään muutamiksi päiviksi", kysyin minä, mitään vastausta saamatta. Tuolla herrassäädyn itse omistamalla oikeudella tunkeutumaan talonpoikien asioihin, lisäsin minä noin suuresta kylmäkiskoisuudesta harmistuneena: "mutta sehän on tunnottomasti tehty, kuinka te saatatte jättää oman isänne kuolemaan, yksin kuin koiran, hankkikaa edes joku vieras ihminen, joka jää tänne ja hoitaa häntä."
Lienen sanonut nuo sanat korkeammalla äänellä kuin tarkoitus oli, vai lieneekö vanhan kuulohermot olleet erinomaisesti jännitetyt ja herkät, sillä nyt kuului vuoteelta vapiseva: