"Ei tarvitse, maksaa vaan — suotta — kuolen kohta."
Isäntäväet näyttivät epätietoisilta; oli kuin olisi kuoleva arvannut heidän ajatuksensa, viimeisellä voimien ponnistuksella nousi vanhus vuoteessaan nojautuen vapisevien käsien varaan. — Kylmä aamuvalo lankesi keltasille ryppyisille kasvoille, ja karvaselle ankarasti läähättävälle rinnalle. Hän avasi syvälle painuneen suunsa puhuakseen, mutta ei tullut ääntäkään kokoonkuivaneiden huulien yli, leuka vain tärisi ja lokatti. Vihan ilmaus levisi kuin pilvi lukemattomien ryppyjen uurtamille kasvoille, ja hän osoitti vapisevalla kädellään ovea kohti saaden vihdoinkin vaikeasti kähistyksi "ulos", jonka jälkeen hän taas vaipui vuoteelleen.
Me menimme heti eteiseen säikähtäneinä ja värisevinä. Oven takana kuunteli emäntä vielä hetken, mutta kun ei kuulunut mitään, menimme ulos ja rupesimme hevosta valjastamaan. Ei virkettu koko ajalla sanaakaan. Hiljaa ja unisena istui Pavel tuvanportailla ja järsi reikäleipää isännän taluttaessa hevosta tallista ja emännän asetellessa evässäkkiä ja työkaluja tilaviin nelipyöräsiin kärryihin, joita yleisesti Itä-Suomessa käytetään.
Kun hevonen oli valjastettu, nousimme kaikki kärryihin ja ajoimme äänettöminä kuin hautajaisissa. Seutu oli synkkää ja autiota. Tiemme kulki surkeata rämeistä maata pitkin. Oli aikainen aamu, usvat leijuivat kosteilla paikoilla molemmin puolin tietä. Laihoista petäjistä, jotka kasvoivat missä maa oli kuivinta, kuului mustan tikan heleä valittava ääni. Rääkkäsorsat, jotka olivat kokoutuneet suuriin laumoihin lähteäkseen syysmatkalleen vetivät pitkiä kiiltäviä viiruja kirkkaisiin vesilätäköihin kun ne kärryjen raminaa säikähtäen piiloutuivat raatteeseen, saraheiniin ja pajupehkoihin, joita kasvoi mättäiden välissä.
Ei näkynyt ainoatakaan ihmisasuntoa koko välillä. Kun me sitten hiljankin lähenimme kievaritaloa, oikasi emäntä itseänsä pari kertaa, nykäsi esiliinaansa ja huiviansa ja sanoi viimein ikäänkuin puolustellen:
"Ukkovaari on niin kiivas, näettekös, ja sitten on asianlaita semmoinen, että metsäpellot ovat meidän omiamme, ne lunastettiin keväällä valtiolta."
"No, entäs talo, kenenkäs se on sitten?"
"Se on lahjoitusherran, me olemme lahjoitustilallisia, vielä kuukaudenajan", hän lisäsi ja hänen kasvonsa kirkastuivat. "Appivaari on ollut aina herrojen alla, hän kyllä halusi, hänkin, omaa, mutta ei saanut koskaan, isä raukka: ja kun me nyt lunastimme itsellemme omaa, oli hän visu siitä, että se tulisi oikein hoidetuksi — nähkääs."
Nyt olimme kievarissa. Minä sanoin hyvästit isäntäväelleni, jotka ajoivat eteenpäin.
Neljän päivän perästä minä palasin samaa tietä takasin, ukko oli kuollut, hautaussaatto tuli vastaani.