VII.
Kuisma.
Tällä kertaa pyydän lukijoitani lähtemään kanssani isänmaamme itäisille rajamaille, käyttääkseni tuota kollektiivista maantieteellistä nimitystä, jonka "ystävämme", venäläiset sanomalehtimiehet, ovat suomesta puhuessaan sepittäneet. Tahdomme vaeltaa muutamia päivämatkoja tuolle puolen pientä vilkasta ja virkeätä Sortavalan kaupunkia, joka toivottavasti on kerran loistava kuin tähti Itämailla näille syrjäisille ihanoille seuduille. Tätä toivomme sillä perustuksella, että Sortavala on ruotsalais-suomalaisen sivistystyön äärimmäinen etuvartija. Täältä ovat ne miehet nousevat, joiden työnä on yhdistää isänmaahan ne seutuvat, missä suomalaiset runot ja tarinat kenties ovat kerran syntyneet ja missä niillä nyt on turvapaikka: heidän tehtävänään on liittää meidän maahamme laajoja aloja ja heimokuntia, jotka ovat puoleksi vierähtäneet äidin helmasta, unhoitettuina ja laiminlyötyinä siskoparvelta.
* * * * *
Sinä olet jättänyt viimeiset ylängöt ja vaarat, ja tuntien, että jotakin suurta ääretöntä on edessäsi, vaellat sinä tällä autiolla tasangolla, joka Äänisjärven lisävesien takana muuttuu tundraksi, äärettömäksi tundraksi, joka menee aina Uralin yli ja Kap Tscheluskinin takana, siellä kaukana Beringin salmen luona, puristuu Jäämeren rannan ja Pohjoisasian vuorien väliin. Pienoisen, ylen täyden sisäjärven matalalla, mutta hiekkaisella rannalla, jossa koivu ja leppä koittavat juuriaan ruskeassa suovedessä, on kylä yksinään erämaassa, 30 jopa 50 virstaa lähimpään naapuriin.
Kylä on omituisen näköinen; se ei ole samaa laatua kuin muut kyläkunnat näissä pitäjissä, sen asukkaat ovat nimittäin sitten suuren nälkävuoden 1868 sekoittuneet pohjoiskarjalaisten kanssa Kuopion läänistä.
Irtainta väestöä, jotka nälkävuoden pakoittamina jättivät entiset asuntonsa ja taistelussaan jokapäiväisestä leivästä löysivät täältä laihoja ahoja, kalasia järviä ja kadehdittavaa metsästysmaata. Se oli selvää, ettei tulokkaita katselleet lempein silmin ne, jotka olivat ammoisista ajoista täällä asuneet.
Mutta aikojenkin kuluessa eivät vanhat ja uudet ainekset voineet sulaa yhteen ja yhdeksi tulla. Paitsi nurjamielisyyttä, olivat vielä kieli ja uskonto esteenä. Vanhat asukkaat ovat kreikkalaisia uskonnoltaan; heidän kielensä on tuota omituista suomea, jota Aunuksen suomen nimellä puhutaan Laatokan itäpohjois puolisissa pitäjissä. Muuttolaiset sitävastoin ovat luterilaisia ja puhuvat Savo-karjalais suomea. Nuo vanhat, kylän, pitäjän, koko seudun ylimykset, olivat maanomistajia, joiden henkinen elämä oli kehittynyt perustuen taruihin, satuihin ja lauluihin, jotka olivat jääneet perinnöksi lukemattomalta jonolta menneitä sukupolvia, aina niiltä ajoilta, kun Kantelen kielet viritettiin ensi kerran. Erämaan valtaava suuruus oli painanut heidän luonteesensa surumielisyyden ja ylevyyden leiman, yksinäisyys oli luonut heihin suoraa vilpittömyyttä ja vierasvaraisuutta, joka on niin ominaista sydänmaan lapsilla.
Vastatulleilla ei ole mitään perintöä säilytettävänä, heidän isänsä oli köyhyys, he olivat kasvaneet puutteessa. Ilman aineellisia varoja, ilman henkistä hoitoa on tuo puhtaasti suomalainen rotu näillä seuduin vaipunut yhä alemmaksi ja alemmaksi ja on kaikkia vailla.
Sellaiset ovat olot, missä vain me liikumme näillä seuduin, jossa kaksi sivistysvirtausta, idästä ja lännestä, kohtaavat toisensa.