Sunnuntai saaristossa.
Oli lämmin, kaunis sunnuntaiaamu; saariston yli korkea, mutta pilvinen suvitaivas, joka siivilöi auringonvalon tasaisesti joka puolelle ja antoi kaikelle hohtavan hopeoisen loisteen.
Meri, joka pitkin väsynein lainein löi luotoja vastaan, oli muuttunut valjun opalinkarvaiseksi. Alhaalla rantavierteellä, jossa kasvoi harmaanvehriäistä nurmea, oli suuri joukko kansaa kokoutunut. He seisoivat siellä niin hartaina, odottaen mitä tuleman piti, erään venehuoneen suojassa, jonka ympärillä näki nuottasalkoja ja muutamia myrskyjen runtelemia petäjiä.
Tämä aallonhuuhtelema ranta on tänään Herran temppeli, — täällä pidetään kulmasaarnaa. [Kulmasaarnaksi sanottiin semmoista jumalanpalvelusta, kuin isojen seurakuntien papit pitivät joskus pitäjän perillä.] Herra pastori on juuri saapunut. Laajassa puoliympyrässä istuvat hartaat sanankuulijat hänen ympärillään. Siinä on luotseja, kalastajoita, merimiehiä, heidän vaimojaan ja tyttäriään. He ovat kokoutuneet läheltä ja kaukaa ottaakseen osaa jumalanpalvelukseen. Miehet istuivat erikseen puettuina keltasiin pyhäliiveihin ja sinisiin takkeihin, naiset kauniissa vanhassa Viipurilaisessa kansallispuvussa: lyhyet heleäväriset hihattomat liivit, paidanhihat pöhöllään, käsivarret paljaat, liina kaulassa, hame tummaraitainen, esiliina leveä, taidokkaasti kirjaeltu raita tai reikäompelus helmassa. Päässä on naiduilla naisilla kummallinen myssy, jossa on kaksi niin sanottua sarvea, joka tyyten peittää heidän hiuksensa.
Keskellä viheriäistä ketoa on alttari, muutamia ympyrään asetettuja vierinkiviä, ja sen keskellä saarnastuoli, s.t.s. mustalla vaatteella verhottu pöytä.
Nyt alkaa jumalanpalvelus. Lukkari Rouhiainen, vanha pöhöttynyt mies ilman lauluääntä, aloittaa virren, hänen heikko äänensä tuskin kuuluu aaltojen yksitoikkoisessa kohinassa; kuitenkin pitää laulua ylhäällä eräs keski-ikäinen talonpoikaisnainen, kuulu ympäri saaristoa kimakasta äänestään ja erinomaisesta virrenveisuutavastaan, hän tekee tremolandojaan, ritardandojaan ja muutamia hullunkurisia ruladeja joka säkeen perään, kaikki itsetyytyväisellä varmuudella, joka panee lukkari vanhuksen epätoivoon. Kun sävel silloin tällöin eksyy hietasärkkien ja salakarien sekaan, huutaa lukkari äänekkään no'n, joka ei ensinkään loukkaa, eikä suututa ketään. — Kaikki vaikenevat ja lukkarivaari johtaa huonolla käheällä äänellään tuon harhaan joutuneen säveleen vaarallisten, väijyvien liritysten välitse jälleen aukealle merelle. Siellä sen taas ottaa luotsinvaimo haltuunsa. Se ei kuulunut kauniilta, mutta siitä ei Herramme juuri taidakaan väliä pitää, ja varmaa on vaan, että siinä löytyi paljoa enemmän todellista hartautta kuin monessa koreassa messussa.
Kappalainen on aivan veres ja sen lisäksi vielä maanmoukka. Hän on kotoisin Ilmolasta, ottaa vertauksensa ja kuvansa Saronin laaksoista ja Ilmolan tasangoilta, hän puhuu vehnästä ja viinimarjoista, kylvö- ja leikkuumiehistä. Kukapa kylvää ja leikkaa täällä kallioilla Viipurin saaristossa. Kerran hän sattuu puhumaan Pietarin kalansaaliista ja Jonaasta valaskalan vatsassa, silloin loistavat hänen kuulijoidensa kasvot, tuota he ymmärtävät, nyt he ovat omilla poluilla, mutta sitten menee herra pastori taasen vanhaan. Sinne eivät häntä seuraa meren työmiehet, se ei ole tarpeeksi selvää, ei tarpeeksi päälleluotettavaa.
Ja sitten hän puhuu kauheinta pohjanmaalaista; kun hän puhuu itikoista, tarkoittaa hän karjaa, hänen kuulijansa pitävät itikat itikoina, kun hän sanoo äijä, tarkoittaa hän iso, korvalla hän taas tarkoittaa koskea j.n.e.
Nyt näkyy tuolla niemen nenässä venhe, sitä soutaa voimalla ja pontevuudella kolme miestä ja se kulkee aika vauhtia. Vaahto pursuu kokan edessä, kun se keinuu aaltojen yli, kaukaa jo ovat rannalla istujat sen tunteneet, se on kolmen luotsien venhe (poika, isä ja isänisä, kaikki nimeltään Kristian). Nyt herkeävät haukottelemasta, suurimmalla uteliaisuudella seuraa seurakunta pikaisia aironvetoja. Ei koskaan soudeta saaristossa niin kiivaasti, jos ei ole jotain erinomaista kerrottavaa; joko on vihollinen tullut maahan, ovat hylkeet näyttäytyneet, hailit ruvenneet kutemaan, tai on myös tullintarkastajan venhe näkyvissä.
Luotsivenhe tulee sillä välin lähemmäksi, nyt se pysähtyy venhehuoneen luona. Nuori Kristian hiipii kuulijoiden luo, kuiskasee kauinna seisovalle sanan, se sana lentää kuin tuli miehestä mieheen, ja vanhemmat käyvät huomattavan levottomiksi. — Nyt on herra pastori lopettanut saarnansa. Ennenkun hän aloittaa rukoukset, kysyy hän hiljaa lukkarilta: mitä se on?