"Porhi [eräs lahnalaji, lahnanpartti] on tullut", vastaa lukkari kuiskaten.
"Porhi, mikä se on, onko se laiva?"
"Ei, se on kala, herra pastori." —
Kun herra pastori aloittaa rukoukset, on suuri osa hänen miehisistä kuulijoistaan hävinnyt. He ovat alhaalla venehuoneen luona, kokoamassa tulisella touhulla verkkojaan. Ja kun rukoukset ja viimenen virsi ovat lopussa ja pastori mennyt majailemaan saaren etevimmän kalastajan luo, rientävät vaimot ja lapset rantaan. Porhi on tullut lahteen, ja jokainen, jolla on kalavettä, menee pyydyksilleen.
Ahvenruohojen ja liekojen seassa, laivahylyssä, joka vuosisatoja sitten on koetellut keulaansa saariston kallioita vastaan ja silloin painunut pohjaan, kitisee lukematon parvi noita hopeankiiltäviä kaloja, jotka ovat näiden seutujen siunaus.
Hailien liikkuessa enemmän pinnalla meren, peilaa porhi sen syvyyksiä. Varmasti kuin muuttolintu ohjaa kulkunsa määrättömien avaruuksien läpi pohjolaa kohti, yhtä varmasti kiitää hopeavälkkeinen parvi tyyniin lahdelmiin, joissa se on leikitellyt ensi leikkinsä haaleassa vedessä.
Mikään ei estä sen kulkua. Tosin katkaisee rataa joskus ahnas hauki, täyttymätön hylje ja nopea kuikka, lukemattomia sortuu matkan vaaroissa, mutta tuhansia saapuu perille — kotilahdelmiin.
Porhi oli nyt, niinkuin sanoimme, noussut mataloihin mutapohjasiin lahtiin — sitä oli jo kauan odotettu, niin, vanhat ihmiset sanoivat, että se tuli kolmea päivää myöhemmin kuin koskaan ennen.
Nuo kaisla- ja ruohorantaiset lahdet (ainoastaan sellaisiin tulee kala) vilisivät kalastajoita näissä Viipurin saaristolle omituisissa nelikulmaisissa litteissä venheissä, jotka luisuvat niinkuin sukset lumella vedenpintaa pitkin. Kun kalamiehen terävä silmä huomaa että ruohosto ei liiku pehmeissä aalloissa, joita tuuli ja laineet synnyttää, vaan säännöllisissä, lyhyissä, vapisevissa mutkissa, silloin hän tietää, että kalaparvi on ruohikossa. Joskus ilmaisee kala itse itsensä. Leikin vallattomuudessa se hyppää menneenvuotisen ruohon juurille, jotka mustana ja salaperäisenä keinuvat lahden pinnalla. Nyt on kalastajalla kiire, hiljaa lähestyy hän ruohikkoa. Ensin lasketaan verkot sen paikan ympärille, jossa kala on näyttäytynyt, sellaista paulaa sanotaan "apajaksi"; kun apaja on valmis, survoo kalastaja verkkokehän sisäpuolella eräällä vartavasten tuodulla seipäällä, niin että mutainen vesi roiskii korkealle. Hetken perästä nostetaan pyydykset ylös, ja kimpuroivat kalat ovat verkkojen silmukoissa. Silloin sauvotaan toiseen paikkaan, ja jälleen lasketaan apaja surmaksi kylmäverisille parville, jotka rakkauden huumauksessa unhoittavat kaiken vaaran.
Siellä on eloa siellä selällä, ruuhi ruuhen vieressä pistää keulansa ruohikosta. Kuikka pakenee kauas ja alli pitää kauheaa melua, sillä sen tuskin lentokuntoiset pojat saavat kärsiä samaa kurjaa kohtelua kuin poikaset Betlehemissä. Kalastajat tietävät, että missä alli pesii, sieltä lähtee sorsa kaikoon ja sentähden niitä alati ahdistetaan. Hyyppä kohottaa surkean huutonsa: fly flio, rantasipi juoksentelee hoikilla tikuillaan kuin levoton henki, mutta kalastajat vaihtavat sanoja ja tervehdyksiä matalalla äänellä ja ovat tyytyväisen näköisiä. Kun he sitten tulevat kotiin, seisovat vaimot ja lapset rannalla kalalautoineen ja veitsineen, korvoineen ja suolavakkoineen. Välkkyvä saalis pannaan laudalle ja naurun ja leikkipuheen kaikuessa siivotaan kalat niin että suomukset vaan kimpoavat kuin hopeavihme ympärille. Hyvästi suomustettuna ja siivottuna levitetään ne sitten kuivamaan littosille punertaville graniittikallioille seuraavana päivänä suolattaviksi.