Niiden joukossa, jotka venheineen kamusivat selällä, oli myöskin Kristian, nuorin niistä kolmesta, ja meidän Katri, nyt pyhänä käymässä ystävien ja omaisten luona. Kristian ja Katri olivat niinkuin kihloissa ja sillä vapaudella, joka saaristossa vallitsee kihlattujen välillä, olivat he aina yhdessä tällaisilla retkillä. Rakkaus pukeutuu siellä aivan toisiin muotoihin kuin me olemme tottuneet näkemään, se ei näyttäydy millään lailla sentimentalisena, haaveilevana tai alttiiksiantavana, päinvastoin se ilmautuu vallattomuudessa, joka useinkin muuttuu röyhkeydeksi, ja — avuliaisuudessa. Nuoret kinaavat ja kiusottelevat keskenään, yhtä varmasti kuin että he, tarpeen tullessa, heti auttavat toinen toistaan.

Kristianilla ja Katrilla oli ollut hyvä saalis, kerta kerralta he olivat tyhjentäneet verkkonsa, heidän ainoastaan kuuden tuuman korkuiseen alukseensa ei voinut mahtua enempää, oli jo aika ajatella kotimatkaa. Juuri kun he olivat pääsemässä matalasta lahdesta syvempään kotirantaan, näkivät he vanhan Kristianin, isän, venheen ja kokonaisen pienen laivaston kalastajavenheitä ympäröityinä englantilaiselta meriväeltä, jotka kiihkeästi tinkivät ostaakseen kaloja. Vanha Kristian, joka ei ollut täysimielinen, ei tahtonut päästä selville meriväen kanssa, mutta kun useimmat luotseista, niiden joukossa nuori Kristian, melskasivat tai ymmärsivät englannin kieltä, sovittiin piankin kaupoissa, kalat otettiin ja annettiin hyvällä hinnalla, lastattiin isoihin venheisiin ja nyt lähdettiin englantilaiseen laivastoon. Komea 7 jalkaa pitkä englantilainen laivamies, jolla oli vaalea parta ja iloiset silmät, otti kaunista Katria leuasta ja kutsui häntä selvimmällä viittomapuheella maailmassa mukaan, hän nosti hänet nimittäin varsin näppärästi venheesensä ja antoi hänelle kaikkien nähden läjähtävän suudelman.

Katri rimpuili vastaan, nauroi ja oli vihainen, mutta se, joka oli vimmattu, eikä syyttä suinkaan, oli Kristian, sulhasmies. Hän aikoi juuri ryyätä venheeseen kostamaan naisenryöstöä, kun hyvästi osattu potkahdus hänen pienen aluksensa laitaan sai sen kallistumaan ja Kristianin suin päin putoamaan, ei toki kovin syvään, veteen. Märkänä, äkäisenä ja nolona alkoi hän kahlata maalle päin, jolla välin pieni venheistö souti naurun ja ilon, leikin ja laulun kaikuessa englantilaista laivastoa kohti. Kun Kristian oli päässyt kuivalle maalle, seisoi hän kauan aikaa rannalla ja vannoi kostavansa tämän häväistyksen. Kaikki pahat intohimot olivat joutuneet liikkeeseen hänen sielussaan ja ne yltyivät yhä enemmän naurusta ja laulusta, joka kuului aaltojen takaa. Pahinta kaikista oli, että joka kerran kun tämä remakka kuului hänen korvaansa, hän oli tuntevinaan kauniin Katrin iloisen naurun. Mustasukkaisuuden, loukatun itserakkauden ja ylpeyden intohimot kiehuivat hänen sydämmessään. Katri, Katri, sinä olet katuva kerran tätä päivää, ja hänen vihansa kääntyi ensisijassa tyttöä kohtaan, joka oikeastaan oli viaton hänen onnettomuuteensa.

Hitaasti hän astuskeli kotiin päin, hän näytti miettivän jotakin ja sydämessään taistelevan kovaa taistelua. Hänen muotonsa oli kalpea, hän puristeli silloin tällöin vimmassa nyrkkiään ja hapuroitsi levottomasti vyötään, jossa hänen puukkonsa tavallisesti riippui.

Kotiin tultuaan muutti hän kuivat vaatteet päällensä ja meni jälleen alas rantaan, hänen vihansa kiihtyi hänen istuessaan siellä ylhäällä kallioilla ja kuunnellessaan kuinka rykmentinmusiikki kajahteli tuolta kaukaa fregattilaivasta. Iltatuuli kantoi aaltoja pitkin pitkiä kappaleita iloisista lauluista ja rajuista tanssisäveleistä; silloin tällöin kuului riemukas hurraahuuto eli muu hoilotus, viimein hän ei enää jaksanut kestää kauempaa, hän hyppäsi alas kalliolta, työnsi vesille parhaan purren, pystytti maston ja levitti purjeen. Taistelu oli taisteltu. Niistä monista tunteista, joita hänessä liikkui, oli yksi voittanut, se oli viha, kosto. Hän tunsi tällä hetkellä vainoa, niinkuin ampiainen tuntee vihaa, se tietää, että siltä menee henki, jos se pistää, mutta se pistää kumminkin.

Kun merivesi kohisi kokan edessä ja venhe liukui aalloilla, tuntui hyvältä hänen sielussaan, hänen mielensä rauhoittui, hän epäili vielä kerran — mutta ei, sanoi hän itsekseen ja laski ulomma mustenevalle merelle. Hän purjehti mantereelle ja ilmoitti nimismiehelle mitä hän oli nähnyt.

Yö oli jo melkein puolessa, kun iloiset kalastajat ja luotsit palasivat naisväkineen englantilaisesta laivastosta.

Näkki.

Minä olen esitellyt sinulle luotsia, merimiehiä ja kalastajoita, mutta löytyypä vielä yksi olemus, joka kuuluu saaristoelämään yhtä varmasti kuin kalan ja tervan haju. Ja se on Näkki. Sinä et usko häntä olevan. Tule saaristoon, kuulustele ja kysele, ja sinä olet ainoa, joka epäilet. Kaikki se, joka on eriskummallista, mahdotonta edeltä arvata, ymmärtää ja käsittää, kaikki se, joka on mahtavaa, suurta, kesytöntä ja selittämätöntä, herättää taikauskoa — kaikkea tätä on meri, ja siksi se synnyttää taikauskoa. — Syvässä sen sisustassa asuu salaisia voimia, ne vihaavat kalastajoita, jotka ahdistavat aaltojen asukkaita, ja merimiehiä, jotka eivät pelkää aaltojen valtaa; — vuosi vuodelta he väijyvät kalastajaa, asettaen pauloja hänen tielleen ja useimmiten ottavat häneltä hengen. — Kulkuväylä on selvä. Vuosikymmeniä on siinä laivoja kulkenut, eräänä päivänä tulee kalliisti lastattu laiva kaukaiselta maalta, se keinuu komeimmalla kuparikeulalla koko saaristossa, se tarttuu karille ja uppoaa juuri siinä, jossa ei koskaan ole luotoa ollut; se on Näkin kosto. Silloin sanoo kansa, että laivalla löytyy mies, jota Näkki on katsellut, ja se, jota Näkki on katsellut, se on kuoleman oma. Jaala on uusi kuin kevätaamu ja sitkeä kuin syksyinen jää, se ei ole koskaan vuotanut, ei sen vertaa kuin tapinreikä ankkuripahasessa. Kenen on syy, että se vuotaa kuin kala-arkku ja painuu pohjaan, kuin riippakivi, ensi kerran kun se on vesillä. Näkin on syy — tämä on katsellut sitä. Kuka johtaa kalaparvia meren laitumilla, joskus tuhansittain lahtiin ja poukamiin, joskus ulos meren selälle, niin että kalastaja-raukka ei saa nähdä ainoaa hopeanhohtavaa pyrstöä pitkään aikaan, — se on Näkki. Näkki on ainoa skandinavialaisesta jumala-maailmasta, joka on saanut jalansijaa Suomessa, ja vieläpä enemmänkin, joka on karkoittanut Vellamon neitoset ja Ahdin taikasauvan. Kymmenen kertaa, kaksikymmentä kertaa voit sinä nähdä Näkin, hän ei tee sinulle mitään, hän ei ole sinua näkevinään, niinkuin ei sinua olisi olemassakaan — mutta jos hän kerran iskee sinuun keltavihreät silmänsä ja hymyilee ohuilla kelmeillä huulillaan, silloin sinä olet hänen miehiänsä — silloin olet merkitty. Vuosia voi kulua, sinä saatat unhoittaa hänet, mutta se, jota Näkki on silmäterään katsonut, se on kerran, ennemmin tai myöhemmin, tunteva hänen kyntensä…

Nuoren Kristianin urotyö oli kantanut hedelmiä, nimismies oli kymmenkunnan sotamiehen seuraamana tullut herraskartanoon. Nämä olivat kaapanneet hänen morsiamensa ja hänen isänsä, he istuivat nyt välisessä. Katri itki päivät päästään, mutta löyhämielinen luotsi istui pimeässä nurkassaan ja nauraa virnotti ja hyräili, joka vielä enemmän peljästytti Katri raukkaa. Kaikki ihanuus, jota Kristian odotti kostonsa tyydyttämisestä, oli rauennut tyhjään. Hänen morsiamensa ja isänsä olivat ainoat, jotka oli vangittu. Kukapa välitti lähteä sinne kauas ulkosaariin, jossa kalastajat ja luotsit asuivat? Näön vuoksi otettiin mitä ottaa täytyi, muut saivat jäädä. — Katuen tekoaan, häpeissään, vimmastuneena itseensä ja muihin, meni hän synkkämielisenä ja hoiperrellen venheelleen, hän tahtoi pois tältä saarelta, joka oli vietellyt häntä muinoin kuin lukkarin viulu kisapaikassa, kuin Itä-Indiassa purjehtivan laivan sileä kansi, niinkuin koti houkuttelee sitä, joka on ollut kauan muilla mailla. Torroksissa, niinkuin olisi unessa kulkenut, tuli hän rantaan. Siinä oli hänen venheensä, luotsien itsensä rakentama; oli käynyt kova myrsky silloin kun hän tuli saarelle ja hän veti venheensä korkealle maalle, nyt oli vesi alennut, ja hänen purtensa oli ainakin neljä kyynärää merestä. Hän kumartui alas, tarttui kokkaan työntääkseen venhettä vesille — mahdotonta! Hän tarttui vielä kerran, mutta ei, sama venhe, jota hän oli lukemattomia kertoja käsitellyt, oli nyt siinä, niinkuin olisi ollut lyijyä perässä. Kiihottuneena ihmetteli hän mikä venhettä vaivasi. Vielä kerran hän tarttui voimainsa takaa keulaan, hän kumartui alas ja nosti, niin että veri syöksähti päähän, silloin hän näki, miten Näkki venheenlaidan yli iski häneen veristyneet viheriäiset silmänsä. Ne olivat, hän näki sen selvään, ulkona päästä niinkuin kravulla, hän kuuli miten merenhaltija maiskutti ohuilla verettömillä huulillaan, nauroi ja kiiti pyöreine päineen ja ruumiineen, joka oli kuin köysivyyhti, alas aaltojen väliin, ja samassa luiskahti venhe irti ja kiiti kuin nuoli vesille; mutta Kristian kaatui rannalle kuin halvauksen saanut, hän oli katsonut Näkkiä silmästä silmään.