Miten kauan lienee maannut, sitä hän ei tietänyt, mutta hän heräsi siitä, että vesi, joka taasen oli noussut, kasteli hänen päätänsä siinä suinpäin maatessaan rannalla. Unimielisenä katseli hän ympärilleen, tuolla oli hänen uusi venheensä ja hankasi kylkeään kallion kulmaan. Nyt hän muisti kauhean näkynsä. Hänen kohtalonsa oli ratkaistu, mahdoton välttää. Ja kuitenkin, hän ei joutunut Näkin uhriksi. Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun englantilaiset ampuivat Uuraansalmen tuleen, oli Kristian osallisena pelastustyössä. Sovittaakseen mitä oli rikkonut, teki hän mitä ihminen tehdä voi toista auttaakseen. Ollen väsymätön, rohkea, melkein uhkarohkea, joutui hän luultavasti liekkien saaliiksi, vaan ei ole koskaan saatu tietää, milloin ja miten. Sen ilon hän kuitenkin sai kokea, että näki muutamia päiviä ennen kuolemataan heikkomielisen isänsä vapaana.
Osip.
Mätäkuun kuumuus lepäsi raskaana ja painavana saariston yli. Aurinko paahtoi niin että maapaakut kesantopellolla halkeilivat, ja kullankarvainen valo verhosi puutarhat, kedot ja metsät, tasaisesti kuin vernissa taululla.
Välisen luona käveli Osip Sidorovitsch edes takasin päivänpaahteessa, jokseenkin alakuloisena tai oikeammin surumielisenä. Hän käveli, vartioiden kahta ruskeaa silmää, kahta punaista huulta ja siroa hauskanrattoisaa pystynenää, joka alinomaa lumoavalla, selittämättömällä tavalla johti hänen ajatuksensa ensin suoraan väliseen ja sitten tuon nokisen huoneen kautta eteenpäin, aina kauas valoisaan maailmaan, kauas kauas pois erääsen paikkaan, jota hän ei koskaan enää tahtonut muistella ja jonka hän oli monta kertaa hukuttanut viinatulviin. Sitä hän ei tällä kertaa voinut tehdä, sillä ensiksikin hän oli vahtina ja toiseksi ei ollut viinaa saatavana: siksi tulivat muistot niin rajusti hänen ylitsensä. Hän voihki ja huokaili, kävellessään siinä päivänpaisteessa. Hänen edessään surisivat ampiaiset ja mehiläiset kukkivassa seljapuussa, joka tuuheana ulottui puutarha-aidan yli ja levitteli kukkaissatoaan takapihan kirjavan yleisön nähtäväksi. Nuo ruskeat silmät ja seljakukkien tuoksu johtivat hänet kauas pois pyhään Venäjän maahan. Hän oli näkevinään kukkivaa aroa, niin kauas, niin kauas kuin silmä kantoi. Ja kauimpana näkymön rajalla näytti aivan kuin lämpöistä, sinertävää kukkaistuoksun synnyttämää huurua olisi levinnyt tuon loistavan maiseman yli. Ainoastaan yksi puu, yksi ainoa, kasvoi etäällä kukkulalla, ja sen suojassa oli muutamia majoja, joiden harmaiden saviseinien välissä seljapuu kukki. Siellä oli Osip asunut kerran, aikoja sitten, siellä hänellä oli ollut isä ja äiti ja ruskeasilmäinen morsian. Nyt olivat kaikki kadonneet, aro, kylä, koti, isä ja äiti sekä morsian! Mitäpä siis auttoi heitä ajatella! Hän koetti karkoittaa näitä ahdistavia ajatuksia hyräilemällä hupaista sotamiehenlaulua, mutta turhaan. Tuoksu kukkivasta seljapuusta toi ne jokaisen tuulenpuhalluksen kera jälleen takasin; ja kuvat olivat hänen muistossaan yhtä selvinä, kuin jos hän olisi nähnyt ne balagai-panoraamassa Moskovan markkinoilla. Kyyneleitä ja itkua, kuumat suudelmat seljapuun oksien alla, ero ijäksi päiväksi. — Sillä se, joka siihen aikaan puki sotilastakin päälleen, hän heitti melkein ikuiset jäähyväiset elämälle; nuorena, voimakkaana otettiin hänet omaisten luota, ja kun hän raihnaisena, murtuneena vanhuksena palasi kotikylään, silloin oli yksi miespolvi mennyt Manalan majoille, ja tuskin löytyi ainoaa, joka hänet nimeltä tunsi. Juuri niin oli käynyt ja oli Osipille käypä. Kaksikymmenvuotiaana hän oli lähtenyt isänkodista, viisitoista vuotta hän oli palvellut, ja yhtä monta hänellä oli vielä palveltavana. Mitä kaikkia hän olikaan nähnyt, mitä kaikkia hän oli kärsinyt sitte, mutta aina oli lapsuudenkoti tuottanut hänelle katkerimmat kärsimykset.
Kun hän eräänä lämminnä kesäaamuna seisoi vahtina, ja muisto voimallisesti valtasi hänet ja kangastuksessaan näytti hänelle hänen isänsä majan, hänen iloiset siskonsa, kukkivan seljapuun, pääskyset räystään alla ja sitten aron … aron! silloin häneltä unohtui "oikeaan", "vasempaan" — ja häntä rangaistiin. Eräänä päivänä olivat entisyyden muistot vietelleet hänet karkaamaan palveluksesta, ja vuosikausia hän oli saanut siitä kärsiä. Kuka siis saattaa ihmetellä, että hän viimein koetti paloviinaan hukuttaa näitä muistoja? Ja hän oli vähitellen onnistunut.
Mutta tämä päivä — tämä valoisa paisteinen heinäkuun päivä — ja kauniit suruiset silmät siellä sisällä herättivät jälleen eloon kaikki entiset unelmat, niin että hän, kun vapaavuoronsa vihdoin tuli, heti käytti tilaisuutta mennäkseen välisen pienen ikkunan alle vankia lohduttelemaan.
Siinä hän istui käsi-harmonikoineen ja houkutteli ilmoille suloisimpia ääniä kuin suinkin taisi, hyräillen kotimaansa säveleitä ja antaen silloin tällöin kuuntelevalle Katrille huonon suomennoksen runon hehkuvimmista säkeistä.
Mutta ei mikään näyttänyt voivan lohduttaa huolestunutta tyttöä.
"Miten luulet sinä Osip, että kaikki tämä on päättyvä? Sano, Osip, tuleeko rangaistus olemaan kova? Herra Jumala, en minä olisi uskonut, että iloiset tanssihuvit luetaan semmoiseksi rikokseksi. Ja sitten se ei ollut minun syyni, että jouduin mukaan tuona onnettomana iltana, se oli laivamies, se pitkä laivamies, joka narrasi minut. Niin, usko minua tai älä, mutta minulla on vieraita miehiä siihen, että hän otti minut käsivarrelleen niinkuin pienen lapsen ja nosti venheesen".
"Suuteliko hän sinua myös", sanoi Osip synkistyen.