Meri kävi pitkissä pehmeissä aalloissa rantaa vasten, kuohupäiset laineet näyttivät mielihyvällä hiipivän pitkin kallioiden sileitä kupeita, suviaurinko valoi hohdetta kimaltelevalle merenpinnalle ja loi sille kaikki sinen vivahdukset, safiirin vienosta väristä alkaen indigon tummaan väriin saakka, joka huomautti syvyyden kauhuista, ametistin läpikuultavasta välähtelevästä kimaltelusta ja lazurkiven vakavasta sinestä niin kevyisesti että se näytti ilmassa leijuvan. Mutta keskellä meren pintaa lepäsi värijuova, jonka värejä ei vielä kukaan ole taitanut nimeltä sanoa; se oli auringonvalo.
Nyt lepäsi siellä, tässä loistavassa juovassa, nuo mustat turmiota tuottavat jättiläiset ja erosivat taivasta ja maata vasten kuin suuret varjokuvat.
"Ovatko ne meidän vihollisiamme, vaari?"
"Ovat, poikaseni!"
"No silloinpa saamme kohta nähdä sotaa, savua ja kuulia, kanuunia ja sotamiehiä", sanoin minä, riemastuksissani kaikesta kummallisesta kuin oli tuleva.
"Valitettavasti saanemme nähdä sekä yhtä että toista siihen suuntaan. EI ole ensi kerta, kun nämät seudut saavat tuntea sodan vitsausta." Ja vaari rupesi kertomaan Viipurin kujanjuoksusta, joka kuusikymmentäkuusi vuotta takaperin tapahtui juuri tässä. Me nousimme seisomaan vallilla, vaari osotti etelään Koivusaarta ja Teikarsaarta kohti, tarkemmin näyttääkseen taistelupaikkaa, kun samassa kaikuva jyräys kuului. Jotain vilahti silmiemme edessä, voimakas ilmavirta painoi meitä, vaarilla oli siksi mielenmalttia, että antoi minulle kovan lyönnin niskaan, joka silmänräpäyksessä kaatoi minut maahan, itse hän myös heittäytyi heinikkoon kiivaasti huutaen: "makaa hiljaa, Kalle". Samassa kuului kauhea pamaus, tulta iski, maa tärisi ja meidän päällemme satoi hiekkaa ja multaa, niin että me olimme aivan tukehtua.
"Kalle poikani, miten sinulle kävi, oletko haavoitettu?"
"Olen, vaari!"
"Mihin! Miten! — ei, makaa hiljaa!"
"Niskaan, vaari."