Vaari kumartui äkisti puoleeni, tarkasti niskaani ja sanoi naurahtaen: "et sinä ainakaan ole pahasti haavoitettu. Mutta nyt kotiin, kas niin, astu eteenpäin, joudutaan venheelle, sota näyttää käyvän vaaralliseksi täälläkin. Meidän täytyy muuttaa pois saaristosta." — Minä vakuutan, että me pääsimme paljoa sukkelampaan kotiin kuin Sorsaluodon saarelle taannoin. Ei koskaan ole mikään voitosta riemuitseva Caesar tullut ylpeämpänä ja onnellisempana vanhaan Roomaan kuin pikku Kalle vaarinsa kotiin. Ja olipa hänellä syytäkin. Lossarin Sassa oli kerran ollut tappamassa hyljettä, joka oli mennyt nuottaan; voudin Matti oli katkaissut pikkurillinsa silppukoneessa; Antti, paimenpoika, oli ollut vedenvaarassa eräällä kalaretkellä; Juhana oli avannut portin kuvernöörille eli keisarille, ei päästy koskaan oikein selville, kumpiko noista kahdesta se oikeastaan oli; kaikki olivat nähneet, kuulleet tahi tehneet jotakin, joka oli tavallista kummempaa. Hän yksin, pikku Kalle, lellipoika, herraslapsi muka, hän ei ollut mitään nähnyt. Toimetonna, voimatonna oli hänen ikänsä kulunut isän työpöydän alla, paksujen latinalaisten kielioppien suojassa, ja sanakirjain takana, jotka paisuivat ylpeydestä, kun tiesivät niin paljon, paisuivat niin, että siannahkakantensa halkeilivat selkäpuolelta. Mutta nyt, nyt olivat asiat toisin, nyt yhtäkkiä, ja niin kaikinpuolin tavatonta. Kalle oli ollut sodassa. Antti ja Matti ja koko poikaparvi kuulivat kummeksien ja kadehtien pikku Kallen puhuvan sodan vaaroista, taistelun tuhoista. Kaikki he olivat kuulleet tuon jyrinän, mutta ei kukaan ollut, niinkuin pikku Kalle, sitä omin silmin nähnyt.

Ja pikku Kallesta tuli kenraali ja hän komenteli aamusta varhain iltamyöhään viisimiehistä joukkoaan, joilla oli aseina lapioita, haravia ja aidanseipäitä, kunnes hän eräässä kahakassa sattui polkemaan kuoliaaksi kananpojan ja rikkomaan ikkunaruudun, joka tuotti hänelle pari korvapuustia vaarin emännöitsijältä. Sivumennen sanottu, vanha eukko, niin täpö täynnä kertomuksia merenhaltijoista, menninkäisistä, prinsessoista, verenimijöistä ja muista kummituksista, että kaikki Andersenin sadut ja kertomukset ovat haihtuneet muistostani niiden kuvauksien rinnalla, joita hänen runsas ja eriskummallinen mielikuvituksensa syyti eteemme jok'ikinen päivä. Korvapuustit tekivät kuitenkin toivotun vaikutuksen, ne jäähdyttivät taisteluintoa, ja rauhaiset ajat koittivat jälleen äidinisän tammien kaartamalla pihamaalla ja jo aikoja ennen kuin rauhanliitto Pariisissa tehtiin.

Keisari tulee.

Ah! olisittepa vain nähneet vanhan kunnon kaupunkimme ja meidät sitten! Siitä on jo hyvin kauan. Alamainen nöyryys, vilpittömin nöyryys, hohti vanhoista uudesti kalkituista ja siistityistä taloistamme, jok'ikisestä huokosesta yhteiskuntalaistemme sileäksi ajeltuilla leuoilla. Yksin kadutkin olivat pukeutuneet jonkinmoiseen pyhäpukuun; missä olivat nyt kaikki kuopat ja lätäköt, joissa me pojat tavallisesti koittelimme saappaitamme! Missä kaikki mukurat ja kohopaikat, varta vasten tehdyt, jotta meidän 4 tai 5 ajuriamme oppisivat tuon jalon taidon "ohjaamaan korskuvia oriita!" Poissa! Katu oli tasainen kuin permanto, sillä keisari oli tuleva. Tämä mahtisana oli aivan ihmeellisellä tavalla hämmentänyt meidän jokapäiväistä elämäämme. Kaikissa ikkunoissa riippui vanhoja tomusia ja koinsyömiä mattoja. Isän punavuorinen aamutakki oli, samaten kuin paljon muutakin punaista ja sinistä, muuttunut komeaksi lipuksi; nyt se liehui hupaisesti syystuulessa, muiden koreiden tilkkujen ja vöiden joukossa. Alhaalle kalitkan (kaupunginportin) luo olivat raatimies ja leipuri Zinke, joka myöskin oli kaupungin arkkitehti, pystyttäneet kunniaportin, joka minun mielestäni oli kelpaava kaikille maan mahtaville voitonsankareille. Se oli laadittu lehvistä ja kuusenoksaseppeleistä ja oli erinomaisen pulska, komeine pylväineen, ornamentteineen ja "krokaanin" muotoisine huippuineen. — Semmoista oli kaupungissa. Perheissä oli yhtä juhlallista. Serkut maalta olivat tulleet, leivottiin ja puhdistettiin, ja ennen kaikkia, joka ainoassa suojassa ommeltiin ja siliteltiin, sillä jokainen, jolla vaan henkeä oli, aikoi illalla tanssiaisiin. Näinä ihanoina päivinä olivat kaikki kurinpidon siteet lauenneet, ei, enemmänkin vielä, ne olivat poikki katkenneet, kuria ei ollut enää. Päivät päästään lorvailimme me pojat katuloilla sinisissä takeissamme, joissa oli kultanapit ja lyyryn kuva. Sillä tietäkääs, hyvät herrasväet, me lukiolaiset olimme päivän kunniaksi pukeutuneet sinisiin hännystakkeihin, joissa oli pystykaulukset mustasta sametista. Yhdeksän ja kymmenen vuotiaita poikasia, niinkuin silloin olimme, lienemme me komeassa puvussamme olleet aivan kuin positiivinsoittajan marakatit. No niin, sillä välin kun koulumaisterit kotonansa liimasivat yhteen tuppia, miekkaa ja kahvaa, jotka olivat alituisessa eripuraisuudessa keskenään, kiilloittivat nappiansa ja harjailivat vanhoja maatuneita juhlapukujaan ja niin sanottua "venhettä", vallitsi rajaton vapaus nuorukaisten seassa. Ihana aika! olisin halunnut keisareita joka soppeen.

Suuri päivä oli nyt tullut. Esiratsastajoita oli vaahtoisilla hevosilla karauttanut kaupunkiin ja pormestarillemme Buchman'ille ilmoittaneet, että keisari tulee. Buchman oli pieni, jokseenkin lihava mies. Hän oli hieno herra, kelpo pormestari ja kunnon mies muuten. Vaikka niin lystikäs vartaloltaan, oli hän kuitenkin arvossa pidetty. Nyt hän seisoi hartaasti odottaen, katsoen pitkälle sillalle päin; suolaa ja leipää oli vieressä hopeatarjottimella. Pari konstaappelia seisoi hänen rinnallaan. Vähä väliä kääntyi pormestari kansajoukon puoleen ja sanoi varoittaen: "Sein Sie nur ruhig und vergessen Sie nicht das Hurra"!

Paitsi sitä että pormestarimme oli odotuksen kuohuksissa, oli hän vielä vihanenkin. Pieni vahinko Siliverstoffin portaiden luona oli karkoittanut sen juhlallisen levon, joka muutoin lepäsi hänen hohtavilla kasvoillaan. Seikka oli nimittäin se, että raatimiehillä oli tapana ennen istuntoa ja ennen muita tärkeitä yhteiskunnallisia toimituksia käydä Siliverstoffin kurenjassa (ruokakaupassa) ottamassa pienen päänselvittäjän ja haukkaamassa palasen juustoa päälle. Niinpä ei tänäkään tärkeänä päivänä voitu päänselvittäjää unhoittaa. Ja itse pormestarikin oli samaa mieltä. Se oli otettu ja juusto myös; nyt astuivat meidän isät jyrkkiä portaita alas, pormestari vilkkaasti jutellen. Alhaalla portaiden juuressa oli eräs maidonmyyjä kärryineen, astioineen ja äkäisine hevosineen; — maitohevoset ovat aina äkäisiä! Ja tapahtui niin kamala tapaus, että hevonen purasi meidän korkeaa esivaltaamme. Tämä teki hirmustuneena kokokäännöksen ja asettui semmoiseen asentoon kuin minä aina ajattelen Epaminondaan Mantinean luona olleen. Hän lähestyi eläintä ja lausuen "ah sinä kirottu koira" kohotti hän vasenta jalkaansa antaakseen hevoselle potkun. Lyhyt oli hän, lyhyt oli jalka. Pormestari keikahti ja kaatui katuojaan kumoon. Kaupunginpalvelijat nostivat hänet pystyyn, puistelivat hänestä roskat ja vangitsivat eukon ja hevosen.

Mutta me jätämme Senatus populusque Wiburgensis heidän hartaasen odotukseensa ja kerromme eräästä tapahtumasta ylempänä ison kadun varrella.

Ensin täytyy minun jutella kaikista niistä pauloista ja kavaloista koukuista, joita siihen aikaan oli asetettu katukäytäville ja niiden viereen, kaikille joutilaille kävelijöille suureksi harmiksi. Paitsi yhtä ja toista porrasta siellä ja täällä, löytyi raudoitettuja väistökiviä kaikissa kadunkulmissa, ja useimmiten olivat niiden kulmat niin terävät, että ohikulkevaisten vaatteet tarttuivat niihin ja repeytyivät. Väliin oli katukiven paikalla kuoppa, tavallisesti vettä täynnä, ja vihdoin viimeiseksi olivat talojen kellarien ovet kadunpuolella. Aina 8 jalkaa syviä kuoppia portaineen ja mustaksi maalattuine raudoitettuine kaiteineen oli rakennettu keskelle katukäytävää. Nämä portaat olivat alati rinkelieukkojen ja heidän vakkojensa vallassa. Yhdelle näistä kaiteista olimme me pojat, vastoin vanhempien ja muiden asianomaisten ankaraa kieltoa asettautuneet; täältä me saatoimme nähdä pitkin katua Ylä-Paramonoffilta aina Ala-Paramonoffille saakka ja vieläpä vähän etemmäksikin. Mikä kirjava kuva silmäimme edessä. Viipurilainen naismaailma "lyhveissä vaatteissa" [Lyhveet vaatteet olivat ylempänä "Saaristossa" nimisessä kertomuksessa kuvattu Viipurilainen kansallispuku.], pöhöhihoissa ja punasissa nutuissa. Jääsken eukot valkosissa "hunnuissa", Joutsenolaiset ruunisessa pitkässä takissa, kauppa-ryssät punasessa paidassa, joka oli housujen päällä, hyväluontoisia porvarirouvia "katsaveikka" [topattu päällystakki] yllä. Nyt näkyi ylhäällä mäellä kahden valkosen hevosen vetämät vaunut; nyt mahtaa keisari tulla; seuraavassa silmänräpäyksessä pamahti kanuunanlaukaus. Tuntui kuin sähköinen sysäys kansajoukossa, sysäys niin voimakas, että me muutamien maalaisserkkujen kera heti syöksyimme alas kellarinporstuaan. Pauhina, joka oli niinkuin kaukaisen kosken tai tuuliaispään synnyttämä kohina, tuli yhä lähemmäksi. Kurjuutemme syvyydestä kuulimme pormestarin "Seien Sie nur ruhig und vergessen Sie nicht das Hurra". Mutta mahdotonta oli mitään nähdä. Muutamia tanakoita sääriä ja leveitä selkäpuolia, pieni viiru sinistä taivasta ja kattopelti, kas siinä kaikki kuin me saatoimme eroittaa. Melussa ja hurrahuutojen kaikuessa ei kukaan kuullut meidän rukouksiamme ja valituksiamme. Nyt kuului sieltä ylhäältä kavioiden kopinaa ja vaunujen rytinää; ne olivat kai keisarin vaunut, jotka ajoivat ohitse. Minä en saanut nähdä vilahdukseltakaan majesteettia tai vähäpätöisintä pientä kamarijunkkaria tai hovipalvelijaakaan ja mikä oli vieläkin harmittavampaa, keisari ei saanut nähdä minun takkiani, jossa oli pystykaulus ja yhdeksän kiiltävää nappia. Zinke, Zinke, miksis teit minulle tämän; avonaiset kellarinporstuat olivat sinun toimestasi.

Kostaaksemme yhteiskunnan väärinkäytöstä meitä kohtaan, syljeksimme me iltasella suuremmoisen juhlavalaistuksen aikana "ploschkoihin", niin että sihisi, räiskyi ja haisi härskiintyneen öljyn katku ympäri katuja ja kujia. Kosto oli suloista. Selkääni en saanut, vaikka takki oli pilalla, mutta aika nuhan sain, sillä kellarinporstuassa seisoimme nilkkaa myöten vedessä.

* * * * *