Puheltaessa kysyi Veikkoliini Iisakki Hultilalta, miten hän niin hyvin tunsi metsän ja seudun.
Tämä ei kumminkaan näyttänyt kuulevan tahi käsittävän koko kysymystä. Hänen ajatuksensa olivat muualla. Hänen silmänsä loistivat ja välkkyivät, hänen sieraintensa laiteet liikkuivat ja hänen veltot kasvonsa kokonaan olivat saaneet ryhtiä ja eloa, Hän näet rakensi uutta totia, ja tätä toimittaessaan ei hänellä ollut aikaa, halua eikä mieltä mihinkään muuhun. Kun hän oli saanut väkevän laitoksensa valmiiksi, tyhjensi hän sen yhdellä kertaa ja sekotti taaskin toisen. Sen hän vei mukaansa takkavalkean ääreen, joka iloisesti leimusi suuressa pesässään, niin että tervaskannot ratisivat ja paukkuivat. Hän istuutui niin lähelle tulta kuin mahdollista, hieroi jänteisiä, laihoja jäseniänsä ja nautti, nautti tulesta kuin märkä koira, lämpimästä alkoholista kuin nuori jumala. — Veikkoliinin uudestaan kysymättä sanoi hän vähän ajan kuluttua:
— Niin, nähkääs, minä olen syntynyt täällä. Puhun kaikki teille. —
Sitten vaikeni hän.
— En ole milloinkaan puhunut elämästäni kenellekään. Taaskin pitkä äänettömyys. Tehkää hyvin, istukaa tähän, tässä tulen ääressä on niin hyvä, tässä on sijaa. Olkaa niin hyvä, mutta maljanne ensiksi, maljanne!
— Nähkääs, olen ollut ylioppilaanakin ja vieläpä papinsällinä. Te ihmettelette, miten olen joutunut siksi, mitä olen, sikunasihteeriksi, maamittarin-apulaiseksi, kylänkirjuriksi, niin — minä kerron sen teille. Se on oma vikani, ihan kokonansa minun oma vikani. Ja vikani! — niin! Sen voin teille kertoa, sillä nähkääs, te ymmärrätte minua.
— Nähkääs, ei pidä milloinkaan muuttaa säätyänsä, ei milloinkaan pyrkiä toiseen säätyyn.
Veikkoliini kääntyi puhujaan päin:
— Mitä sanotte?
— Ei milloinkaan saa muuttaa säätyänsä, toisti hän uudestaan.
— Eikö parempaankaan?