— Etkö sitä muista, äiti. Sehän oli heti tädin kuoleman jälkeen, syksyllä tulee neljä ja puoli vuotta siitä.
— Oh, joko siitä on niin pitkä aika kulunut, kas, miten sukkelaan vuodet kuluvat. Olisin toivonut tuon rakkaan pojan kotiin tulevan iloisempiin ja onnellisempiin oloihin kuin hautajaisiin. Ja kauppaneuvoksetar painoi nenäliinansa kyyneltyviin silmiinsä. — Ja isä raukka, joka ei saanut nähdä…
— Kas niin, äiti kulta, älä nyt puhu siitä asiasta, hillitse itseäsi nyt siksi, ole niin hyvä. Sinun ei olisi pitänyt tulla tänäpäivänä tänne. Muuten olisi Emilin pitänyt hiukan kiirehtiä. Kaksi vuotta yhtenänsä on hän luvannut palata kotio, eikä hänen viipymistään nyt voi puolustaa.
— Mutta, Lilli, miten voit noin puhua ainoasta veljestäsi? keskeytti rouva Blume tytärtään.
— Jo näkyy laiva, sanoi herra Schönfeld, kiirehtien naisten luo. —
Se on jo Keihäsniemen kohdalla.
— Ja onko herra Schönfeld aivan varma siitä, että Emil herra on mukana?
— Aivan varma. Emil herra pyysi sähkötietä rahoja ja sanoi lähtevänsä
Hampurista viime tiistaina, matkustavansa ensimäisessä laivassa
Lyypekiin, eikä ole epäilemistäkään, että hän nyt vihdoinkin palaa
kotio.
Sana "vihdoinkin" vaikutti pahasti rouva Blumeen. Hän käänsi kalpeat, täyteläiset kasvonsa tyttärensä puoleen ja sanoi niin ääneen, että herra Schönfeldkin saattoi sitä kuulla:
— Jos Emil olisi kuinkin kiirehtinyt, niin, tiedäthän sen, ei hän mitenkään olisi ehtinyt kotiin ennenkuin loppu tuli. Paitsi sitä viipyi hän ulkomailla rakkaan isänsä luvalla.
Herra Schönfeld ymmärsi yskän ja vetäytyi syrjälle. Neiti Helenen jäykät piirteet jäykkenivät vielä enemmän; hän näytti silmänräpäyksen taistelevan sisällistä taistelua, tuliko hänen ruveta tuohon arkaan asiaan, puhelemaan veljestänsä, vai eikö — hän piti parempana olla vaiti.