— No niin, onhan siis asia selvillä, sanoi Veikkoliini, ja hänen äänensä värähteli.
— Niin, tietysti, jos Matti…
— Matti! Veikkoliini hymyili, Matti, niin tietysti, niin!… Muutoin olisi tämä asia paperille pantava, ja sitten olisi kauppasopimuskirja kaikista, talosta metsineen, tehtävä.
Nyt syntyi kaupanhieronta ja tinkiminen, joka kesti tuntimääriä. Veikkoliini tarjosi seitsemäntuhatta kahdeksansataa markkaa koko talosta: kolmesataa puhdasta rahaa, loput ostosummasta jäisivät vielä kuukaudeksi Blumelle ja kulkisivat viiden prosentin korolla.
— Eipä, puhdasta rahaa pitää olla, sanoi emäntä.
— Ottakaa toki syitä korviinne, emäntä; kysykää Matilta, itse hän kuuli, kun nuori Blume määräsi ajan, jolloin rahat maksetaan, ja tässä näette talletuskuitin, ja povitaskusta haki hän esille saksankielisen talletuskirjan.
— Kuinka on, Matti, kuulitko? sanoi emäntä kääntyen tupaan päin. Ei sentähden, lisäsi hän puolustellen, etten uskoisi Veikkoliiniä.
— Kuulin kuin kuulinkin, vakuutti Matti unisena, mutta juhlallisena.
Ja Suikkilan konttorista olivat rahat maksettavat, se on aivan oikein.
Mutta varovainen Maria ei niin hevillä antautunut, hän teki uuden kysymyksen, joka enensi Veikkoliinin ihastuksen häneen vielä enemmän, kysymyksen, joka häntä melkein hämmästytti ja ällistytti.
— Noh, luuletteko myöskin rahain olevan hyvässä säilyssä Blumella?