Nuolen nopeudella, höyryn ja sähkön avulla, oli tuo synkkä sanoma Emil herran kuolemasta levinnyt yli koko Suomen.
Emil herra oli tosin vielä nuori ja vähemmän tunnettu, häntä ei niin paljon ajateltu. Mutta kauppahuone, tuo vanha kauppahuone, joka miespolvia oli hallinnut Karjalan taloudellista elämää, ja jota pidettiin niin varmana, niin pysyväisenä, tuo komea rakennus, joka, kuni Pyhän Olavin linna tuolla kohosi monien satojen pienien kauppahuoneiden ja toiminimien yli, jotka kaikki viettivät enemmän tahi vähemmän kituvaista elämätä, pitäisikö senkin maksaa veronsa huonoille ajoille. Kukahan nyt olikaan varma, kysyttiin joka paikassa, minne surusanoma saapui. Ja tunteelliset ihmiset ajattelivat kaikkia niitä päivätyömiehiä, tukkijunkkareita ja sahatyömiehiä, joita satamäärin oli kauppahuoneen palveluksessa, kaikkia köyhiä, joilla oli panoksia kauppahuoneen tallella. Ja sitten nuo isot saamamiehet … kuinka monta heistä voisi pystyssä pysyä?
Tieto Emil herran kuolemasta tuli Veikkoliinille odottamatta, ja teki se häneen syvän vaikutuksen. Kun hän oli saanut ajatuksensa selvitetyksi, nousi hänessä vihan vimma kuollutta kohtaan. Vielä eilen oli hän kuvaillut kaikki niin valoisaksi ja toivokkaaksi, oli kauniilla puheella houkutellut Veikkoliiniä panemaan alttiiksi tuskalla ja levottomuudella ansaitut omaisuutensa ja rahansa, ja heti sen jälkeen on hän epätoivossa aseman pysymättömyyden tähden tehnyt lopputilin elämän kanssa. Mutta hänen katseensa selkeni uudestaan, ja hän ajatteli itseksensä: Israel Veikkoliini oli heitä viisaampi, häntä ei kukaan enää petä, hän tietää olla varoillansa. Ja nyt oli Blume poissa, hävinnyt maan päältä. No, kun se kerran oli tapahtunut, niin olihan parasta, niinkuin oli. Kilpailija, joka on pakotettu myymään mihin hintaan tahansa, on ikävä toveri, joka ainoastaan tuottaa onnettomuutta.
Ei, tuo Blumen juttu, se oli kuin ukkosilma, se puhdistaa ilman. Vielä pari senlaista seikkaa, ja nuoret, jotka ovat alhaalla laaksossa olleet varjossa eivätkä milloinkaan ole saaneet suoranaista valonsädettä kultaisesta auringosta, ne tulevat nyt nousemaan. Nyt on nuorien kevät. Veikkoliinista tuntui ikäänkuin hän olisi vapautettu jostakin painajaisesta, joka oli häntä kauan vaivannut ja usein estänyt hengittämästä. Hän tunsi itsensä vapautuneeksi, tunsi että hän kohosi entisestä yhteiskunnallisesta asemastaan, kohosi ylemmäksi, tuli herrasmieheksi.
Ei, pois nyt epäilykset, loppurohjaus oli niin mahtava, niin suuri, ettei hänen tarvinnut pelätä kotiintuloa.
Hän otti siis ensiluokan piletin laivassa, ensi kerran eläessään, astui laivaan koko rohkeasti ja koetti olla koteutuneena muiden matkustajain, matkustavien liikemiesten, matkailijain ja ylioppilaiden seurassa. Mutta vaikka hän koettikin liikkua ujostelematta toisten joukossa, tunsi hän kuitenkin juovan olevan itsensä ja heidän välillänsä. Hän meni salonkiin, pani oven tarkasti kiinni ja alkoi vetää housunsa lahkeet saappaanvarsista. Tämä olisi viimeinen muutos hänen kanssaan, ennenkuin hän kotelosta lentäisi, niinkuin perhonen, säteilevään päivänvaloon. Suorat, tasaiset, pitkät housut olisivat todistuksena, että hän oli jättänyt aliluokan, että hänellä oli sija ja äänivalta noiden kymmenentuhannen yliluokkalaisen joukossa. Mutta vaikka miten hän olisi oikonut housujansa, jotka olivat kaiket päivät rypistyneet saappaanvarsissa, niin ei hän niille mahtanut mitään. Hänen terve järkensä sanoi hänelle, että ne, senlaisina kuin nyt, eivät soveltuneet aiottuun muutokseen. Vähän häpeissään ja alakuloisena pani hän lahkeet takaisin varsiin ja meni kannelle.
Mikä ihana kevätkesäpäivä! Virta paisui, aallot kohisivat. Pyhän Olavin tornien ja viirujen ympärillä kirkuivat naakat. Hanhikki ja voikukka kukkivat rauniolinnan onkaloissa ja sorassa, kalalokki leijaili linnoituksen ympäri, ja auringon valaisemien vallien laiteita pitkin kiiti tornipääskynen nuolen nopeudella.
Auringonvalo, kesänlämpö ja joutenolo vaikuttivat, että Veikkoliini oli onnellinen, niin onnellinen, että hän unohti pukeutumisharminsa ja tuon Mattia koskevan…
Mutta kun hän muutamien päivien perästä oli saapunut Kiiskilään, oli hänen onnensa loppunut. Vasta illan tullen saapui Veikkoliini omaan, entiseen Matin tupaan. Aurinko oli laskeutunut pari tuntia sitten, kesäyön vaalea pimeä levittäysi seudun yli, ja nyt tulivat nuo synkät ajatukset takaisin. Veikkoliinista tuntui raskaalta mennä vastamäkeä tupaan. Miten alottaisi hän puheensa, miten sovitteleisi hän sanomansa Blumen konkurssista? Miten tuoda esille tuo asia? Eivätköhän he jo koko asiata tietäne? Ja Maria, tuo viisas, selväpäinen Maria, kun hän kirkkailla silmillään katsoisi häneen miellyttävästi ja liikuttavalla äänellä alkaisi tiedustella asiasta, miten hän suoriutusi? Ja tuo kummallinen tyttö sitten ja hänen isot käsittämättömät silmänsä, jotka näkevät suorastaan ihmisen läpi? Parasta on mennä nyt hämärässä sinne ja heti kertoa kaikki, niinkuin se paraiten soveltuisi.
Mutta epäilemättä tiesivät he jo, ettei heillä nyt enää ollut muuta kuin Hurja hevonen, kirves ja omat työvoimansa. Miten muutoin tämä äänettömyys, tämä kamala hiljaisuus talon ympärillä? Talo oli kuin kuollut. — Hallin iloista haukuntaa, joka aina iltasilla auringon laskun jälkeen houkutteli naapurien koirat haukkumaan tuntikausittain, ei kuulunut. Hurja ei kuopinut tallissa, kanat olivat hävinneet. Anttia ja huutolaispoikaa, joilla oli tapana joka ilta pelata ainaista "linnaansa", ei näkynyt. Ei mitään kissaa rappusilla, ja kuitenkin oli ovi auki.