— Minä neuvon teitä puhumaan tuon noitanaisen kanssa, hän voi varmaan antaa teille hyvän neuvon. Hän tuntee kaikki suvut pitäjässä; kaikki mitä hän on kuullut kaksikymmentä vuotta sitten, muistaa hän vielä. Kun vanha pastori tahtoo jotain tietoa perhesuhteista eikä saa selvää kirkonkirjoista, niin menee hän puhumaan mummon kanssa…
Veikkoliini kuunteli hänen puhettaan ja meni suurilla askeleilla tuvasta, samalla sulkien oven perästään, niin että nurkat tärisivät.
— Hm … sanoi hän itseksensä, Lutikka saattaa olla oikeassa.
Hän meni sahallensa, se oli tyhjä.
Tuskin yhtään sielua näkyi kylässä. Niin monta kuin voivat, olivat menneet kirkkoon. Veikkoliini koetti kuluttaa päiväänsä parhaansa mukaan, mutta se tuntui hänestä kärsimättömältä ja loppumattomalta. Vihdoin päätti hän seurata annettua neuvoa.
Rahvaalla ei ole monta terveysopillista sääntöä, mutta yksi niistä, jota Hankoniemestä Lappiin saakka seurataan poikkeamatta, on metsän kaataminen ihmisasuntojen läheisyydestä. Puut tuottavat varjoa ja epäterveyttä huoneisiin, sanotaan. Kun siis joku asunto on puiden ympäröimänä, on se tavallisesti rappiolla ja melkein aina asumaton.
Niin ei kuitenkaan nyt ollut. Monihaaraisten kukkivien pihlajain ja kauniin, huolellisesti hoidetun humaliston puoleksi peittämässä vanhassa tuvassa, asui vanhus, Noita-Kaisun nimellä koko paikkakunnassa tunnettu nainen. Pitkä horsma, joka ei ollut vielä avannut nuppujaan, ja koiranputki, joka kasvoi miehen korkuisena valkoisine haaraisine kukkineen huoneen ympärillä, suojelivat sisäänkäytävää. Pieni kaita käytävä oli tallattuna korkeaan heinään, ja se johti tupaan, joka näytti erittäin rappeutuneelta. Ammattimiehenä huomasi Veikkoliini heti, että saunan seinähirret, jotka olivat pyöreät ja ristikko-nurkilla, olivat viidestätoista kahteenkymmeneen tuumaisia läpimitaten. Hirret olivat mustuneet auringon paahteesta, pihkasta ja vanhuuttaan, mutta näyttivät kuitenkin tervesisuisilta. Katto oli taidokkaasti yhteenliitetty: tuohet ilman ainoatakaan naulaa, käyräksi kasvaneet parrut, jotka pitivät kattolaudat, ja tuet, joiden päät pistivät koko joukon katonharjaa ylemmäksi, niin että tupa kokonaisuudessaan näytti siililtä, kun se pörröttää piikkisen turkkinsa.
Kun Veikkoliini aikoi aukaista oven, kummastui hän huomatessaan sen lukituksi, sillä tämä ei ole tavallista näillä seuduilla. Hän kolkutti kuitenkin ja odotti sateessa kärsimättömyydellä oven aukaisemista. Vihdoin kuuli hän vanhuksen hoipertelevat askeleet ja miten hän löi sauvallansa laattiaan. Ovi aukeni selkoselälleen.
Veikkoliini astui sisään. Hän tuli pieneen etehiseen, jonka laattia oli tehty kolhituista hirsistä. Hirsikerroksen korkuinen aukko ja ransean lieden tuli valaisivat huoneen pikimustia seiniä. Vanhusta harmaissa riekaleissaan tuskin näkyi, kun hän kävellä lyllersi hämärässä.
— Hyvä päivä, alotti Veikkoliini.