Ole Nordaune istui kalpeana vuoteellaan.
"Paholainen oli hänessä!" sanoi hän kovin käheästi ja hiljaa.
Mutta emäntä itki ja vaikeroitsi; sillä vieläkään ei näkynyt elonmerkkiä siinä, joka makasi.
Silloin nousi Ole. "Rukoile!" sanoi hän. "Tällaiseen tulee kyllä neuvo. Jumalan sanalla on voimaa!"
Hän meni säilikölle, otti raamatun ja postillan ja asetti ne tytön päälle. Vaan tyttönen makasi siinä edelleen hengetönnä.
Silloin nousi Ole.
"Minullapa on katkismuskin!" Meni pois ja otti pienen katkismuksen, joka oli ikkunalaudalla ja asetti sen tytön päälle. Silloin avasi tämä vihdoinkin silmänsä ja alkoi valitella.
"Siinä voit nähdä", sanoi Ole, — "Jumalan sanalla on voimaa!"
Siten kului talvi edelleen.
Eräänä päivänä helmikuussa kolmen veljeksen istuessa tuvassa, sanoi
Ole Estenille: "Esten — nyt repii saatana minua!"