Läpi koko talven vallitsi pimeyden henki Nordaunella. Ole varsinkin oli synkkä ja suljettu. Hourupäisyys oli mennyt ohi, ja hän kulki siellä puoleksi häpeissään siitä, mitä oli tehnyt, puoleksi epätoivoisena siitä, että tie Jumalan luokse oli häneltä suljettu.
Pitäjäläiset lähettivät erään jumalaapelkääväisen miehen puhumalla oikasemaan häntä; mutta ei mikään auttanut. Vihdoin lähettivät he hänen luokseen erään lukkarin Tolgenista, joka oli tunnettu jumalisuudestaan ja suuresta raamatuntaidostaan.
Kun tämä lukkari saapui Nordauneen, tuli Ole Nordaune iloiseksi. Hän nousi pöydän äärestä, jossa he juuri aterioitsivat, käski vieraan istua peremmälle ja sanoi tarttuen tämän käteen:
"Nyt on Jumala itse tullut Nordauneen!"
Lukkari viipyi siellä kaksi päivää ja puheli Olen kanssa monesta asiasta, vaan Ole ei saanut siitä rauhaa mieleensä, eikä paljon ymmärtänyt siitä, mitä lukkari selitteli.
"Saatanan olet ehkä saanut ajetuksi ulos minusta", sanoi hän, kun lukkari otti jäähyväisiä; "mutta Jumalaa et ele saanut sisään! Oi et!" — ja hän huokasi syvään.
Oli tullut kevät. Satanut lumi kohisi kuohuvina putouksina ja koskina kaikkialla tuntureilla. Bukkhammer-tunturi kohousi sumuisena ja keväänsinisenä laakson yli, kaikkialla koivikossa puhkesi elämä, ja aurinko oli jo pehmittänyt paljaita maatäpliä, joilla kevätlämpäreitä muodostui.
Eräänä päivänä, kun Ole työskenteli tuvassa valmistellen valjaita, joita hän tarvitsi kevätkyntöön, ja hänen vaimonsa keitti puuroa, avautui ovi varovasti. Kaksi vierasta tyttöä tuli sisään. He olivat nuoria, ja valoisin, iloisin kasvoin he tulivat.
"Jumalan rauhaa taloon", sanoi ensiksi tullut.
"Jumalan rauhaa", sanoi toinen hiljaisemmin.