Tänä iltana, Vapahtajan iltana, suurena armahtavaisuuden juhlana, tunsi hän hyljätyn suurta tuskaa ja yksinäisyyden kauhistusta syvemmin kuin minään muuna päivänä koko pitkänä vuonna.
Oliko Jumalan tarkoitus, että hänen täytyi täällä istua eroitettuna valosta ja elämästä koko jälelläoleva aikansa.
"Minä olen valo ja elämä", kuului vastaus syvällä hänen sielussaan.
"Niin, niin", kuiskasi hän. "Tapahtukoon sinun tahtosi!" Mutta taas tulivat nuo murheelliset ajatukset esille pimeydestä.
Hän näki noiden kahden ystävänsä kasvot. He olivat kulkeneet pitkän matkan tunturien yli saadakseen puhutella häntä, mutta vankilan ovi sulkeutui. Kaikki ne tuhannet, jotka kaipasivat häntä puhutella, olivat niinikään oven ulkopuolelle jääneet. Täten oli hänen istuttava toimetonna lopun elämäänsä, pimeydessä, yksinäisyydessä, avuttomassa odotuksessa. Ei koskaan enää saada nähdä aurinkoa, ei koskaan enää rakkaita kasvoja katsella. Hän kumarsi päätään syvemmälle. "Jumalani, Jumalani, miksi olet minut jättänyt!" kuiskasi hän surussaan.
"En saa täyttää tehtävääni! En saa kumartaa päätäni kuolemassa ja sanoa: Herra, se on loppuunsuoritettu!"
Kyyneleet tippuivat hänen käsiensä välistä hänen siinä istuessaan; olkapäät liikahtelivat nyyhkytyksien tempauksista.
Kauan oli näin hiljaista hämärässä kopissa. Hans Nielsen Hauge rukoili. Rukoili sitä Jumalaa, jonka edessä hän jo lapsena oli kumartunut. Rukoili valoa pimeyteen, vapahdusta synnistä ja kiusauksesta, lohdutusta suuressa sielunhädässään.
Silloin — äkkiä värähti hänen väsyneeseen sieluunsa kaukaisten sävelten värähdys. Onnekas sointu, joka kasvoi, yleni ja lopuksi puhkesi kaikkialla riemusoittona.
Joulukellot ilmoittivat joulun sanoman suuressa kaupungissa.