"Niin, sinä", vastasi Bull. "Sinä olet ainoa mies, joka kykenet tähän!"
Hauge istui kauan ääneti. Hän muuttelihe edes takasin istuimellaan. Veri nousi ja laski hänen kasvoillaan, jotka äkkiä kalpenivat. Sitte vaipui pää käsiin. Näin jäi hän istumaan.
Bull nousi.
"Ymmärrän", sanoi hän. "Et voi. Arvelet, että nyt saa se, mitä on tapahtunut, kantaa katkerat hedelmänsä. Arvelet, että nyt on Jumalan kosto tullut!"
Hauge vaikeni yhä. Ei katsonut ylöskään.
"Ei, ei!" jatkoi Bull. "Onhan yli-inhimillistä pyytää tätä. Mutta siitä seuraisi pitkäaikainen vapaus."
Hän katsoi jännittyneenä Haugea, joka nyt nousi hitaasti ja seisoi suorempana kuin pitkiin aikoihin.
"Rakas herra oikeusneuvos!" sanoi hän hitaasti ja melkein vaivaloisesti. "Tervehtäkää ja sanokaa Hans Nielsen Haugelta, että sitä Jumalaa, joka kostaa pahan hyvällä, tahdon minä palvella. Jos hätä on käsissä ja minä voin auttaa, niin tahdon tulla. Ijankaikkinen rakkauden Jumala olkoon kiitetty, joka taas antaa minulle armon tehdä jotakin hyvää maailmassa! Ijankaikkisen Jumalan kiitos!"
Kalpea, laiha mies seisoi suorana uhrautuvaisuuden innostuksen sumentamin silmin!
Oikeusneuvos Bull veti syvään henkeä. Hänen kasvonsa saivat onnellisen hohteen; suuret ruskeat silmät leimusivat.