NELJÄS LUKU
Niinä vuosina, jotka nyt seurasivat, sattui Hans Nielsen Haugen elämässä monta kertaa tapauksia, jotka näyttivät viittaavan siihen, että meidän Herrallamme oli, kuten äiti oli sanonut, jokin erikoinen tarkoitus häneen nähden.
Kaksi kertaa joutui hän vielä hengen vaaraan, molemmat kerrat Glommen-järvellä, ja kerta kerralta tunsi hän kasvavalla voimalla, että Jumala näillä muistutuksillaan kuolemasta tahtoi vetää hänet pois ja reväistä hänet irti liian suuresta maallisten asioiden harrastamisesta.
Näistä viettelyksistä päästäkseen ja osittain myöskin päästäkseen sotapalveluksesta, jota hän katsoi epäkristilliseksi, meni hän kahdenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä veljensä Ole Nielsen Haugen apulaiseksi, kun sanottu veli oli tullut Tunen pitäjän nimismieheksi.
Mutta työ, minkä hän siellä sai tehdäkseen, ei häntä pitempää aikaa tyydyttänyt; kaikki se kovuus, jota hänen viran puolesta täytyi osottaa köyhiä kohtaan, oli hänestä vastenmielistä, eikä kauan kestänyt ennenkuin hän sanoi veljelleen aivan suoraan, ettei hän enää voinut olla hänen palveluksessaan.
Löytääkseen kuitenkin jotain, joka, samalla kun se ei yllyttäisi omanvoiton pyyntöön, kuitenkin tarjoisi hänen toiminta- ja tiedonhalulleen uuden ja rikkaamman liikkuma-alan, päätti hän lähteä kotoaan ja meni keväällä 1795 erään leskirouva Krusen palvelukseen, joka asui Fredrikstadissa ja harjoitti siellä kauppaliikettä.
* * * * *
Oli sunnuntai kesäkuussa.
Erään Fredrikstadin syrjäkadun varrella olevassa pienessä talossa oli iloa ja elämää.
Pöydän ääressä istui kolme, neljä miestä korttia lyömässä, pari miestä seisoi ja katseli.