(Kuolee.)
PARVIAINEN.
Heitti kurja kumman hengen,
Kurjan kulkusa lopetti,
Kurittoman kunnottoman,
Vaellukseni vallattoman.
JÄLKIPUHE.
Jälkipuheet tavallisesti joutoajanvietto, ovat aina huokeemmat esipuheita ja seuraavat välttämättömästi joka kirjaa josta on jotain sanottavaa, ja niinkuin minulla nyt tätä nykyä on väliaika, koska en taho niin kohta lopetettua kirjaani, käyvä tosiin käsin; niin huvittaissani aikaani koen ennättää ennen muita jälkipuheita pitämään.
Aine eelläkäypään murhekuvaukseen on jo ammoin käsitetty Englannin kielellä Shakespearilta ja kerrattu ikään kuin se olisi tapahtunut Skottlannissa; mutta Walter Scott, tarussaan (History of Scotland,) kieltää sen siellä tapahtuneen. Missä se sitten olisi tapahtunut? Kotimaassamme. Sen jälkeen on sama Murhekuvaus (mitetty Macbeth) käännetty usiammillen kielillen, se on vaikuttanut minua toimittamaan tätä meijän omalla kielellämme, ojentain sitä sen jälkeen kuin minä olen luullut asian vaativan ettei Walter Scott voisi siinä mitää kiistää.[32]
Kielenmurteista minä olen tarkoittanut seurata sitä, jonka minä luulen enemmittäin harjoitetuksi Sallisen leirissä, jossa löytyi moninaisia suomenkansoja, ja jonka kautta kaikkuu meillen kehoittavaisimmasti se eesmännyt sankariaika. Tämän murteen avaruus ja taipuvaallisuus tekee sen soveliaisimmaks kaikista suomenkielessä, Väinämöisen harjoituksiin.
Sanoin kirjoittamisessa olen minä seurannut enemmän suomenkielen vaatimusta ja ulospuhetta kuin tavallisuutta, vähentäin, vaan vielä useimmin lisäten kirjoitusneniä esimerkiksi, liijan, piijan, hiijen (niinkuin Gananderin Mythologiassa kirjoitetaan) ja niin eespäin: jotka sanat muutoin kirjoittain, eivät seuraisi niinkään murteen ulospuhetta. Ei missään mainittuja sanoja ulospuhuta lii an, pii an, hii en; eikä hi en, pi an, li an ja vielä vähemmin li jan, pi jan, hi jan: vaan joka maan paikassa olen minä kuullut ulospuhuttavan täyvellisesti liijan j.n.e. Kaikista kielistä on kukatiesi suomenkieli se ainoa, jossa joka nenällä on arvo ja oma arvosa.
Minä olen myös tarkoittanut sanoista valita ei ainoastaan niitä tavallisimmia, vaan myöskin semmoisia joita ainoastaan sillon tällöin saapi kuulla sananlaskuissa, erinomaisissa puheenparsissa, runoissa ja loruissa: ja niinkuin suomen sanoilla on monenkaltaiset käännökset ja mukaukset, niin minä en ole sitonut ihteeni yksiin: tahi oikeimmiten, minä olen paikoin sovitellut usiammanlaatuisia käännöksiä likeksyttä, että sen paremmin voisi selittää, mikä heistä mitenkin kaikkuu. Usiammittain olen minä kumminkin tavannut niitä jotka minun korvissani ovat kauniimmia ja ei ainoastaan semmoisia joihen olen enimmittäin tottunut.
Ehkä kuinka sanakas suomenkieli on, niin ei siinä kumminkaan, enemmän kuin muissakaan kielissä, voi välttää vieraita sanoja: niistä paljo on jo otettu meijän kieleemmä, joista yhet ovat valautuneet suomensanoin muotoisiksi ja toiset ovat jääneet pahimmoilleen esimerkiksi kraatari, joka niissä murteissa joissa paremmin ellennetään suomenkielen laatu, kirjoitetaan ja ulospuhutaan räätäli, joka jos kohta ei kauniimmia sanoja kumminkin on selvä ulospuhua; sanoin kraatari eli joskohta skräätäri eli skraatari, ei kumminkaan ruotinsana skräddare tule oikein ulospuhutuksi. Sitä muotoin, sanoa skraatari eli kraatari on että tahtoa, vaan ei taitaa ulos puhua ruotin sanaa skräddare, jotavasten, että sanoa räätäli, siinä ei ole mitään kiusausta, mutta se kuuluu selvällen suomalaisellen sanallen.