Siellä on haahkatelkkä, meren kaunistus, upeana kirjavassa hohtavassa puvussaan, ja haahka, joka on lainannut kallioiden ruskean värin. Siellä on sotka, joka viheltävin siivin hakee saarien kaislanseppelöimiä lampia, ja arka varovainen koskelo, merirosvo, ensimäinen ryöstöissä ja rakkausasioissa, jolla on töyhtöinen ja urkkiva pää ja kurotteleva kaula. Siellä on herkkäuskoinen meriteiri, jolla on keltanen nokka, sysimusta puku ja punaset sukat.

Niiden ääni on yksitoikkoisen raskasmielinen ja soi niin surullisesti illassa. Se helkkyy niin suruisesti ja yksinäisesti, vaikka ne ovat rakkauden houkuttelevia säveleitä, joita ne laulavat. Mutta se sulautuu niin ihmeen hyvin meren kuiskailevaan leperrykseen ja taivaan yksitoikkoisen kalpeaan ja harmaansiniseen säveleeseen. Ja linnut kulkevat luodolta luodolle houkutellen ja siivet suhisten, milloin korkealla meren yläpuolella, mustina taivaan valkosta pohjaa vastaan, milloin matalalla, niin että siivet miltei lakasevat vedenpintaa, ja kun ne laskeutuvat alas, kuohahtaa pärske korkealle niiden notkeiden ruumisten ympärillä. Ne uivat kaulat ojennettuina kohti maata, missä vesi lepäilee suojelevan mustana rannan kalliolohkareiden ja pensaiden varjossa, ja missä kasteesta kostea maa ja tahmeat lepänummut tuoksuvat.

Minä istun ampumamajassa pyssy polvellani ja katselen hajamielisenä kulkevia lintuja. Monta iltaa olen istunut niin, monta ihanaa iltaa keväisin, jotka kauan sitte ovat kuihtuneet. Kaipaukseni on minut aina vetänyt tänne ulos: olen tuntenut sen kuin sairauden veressäni, kun olen kulkenut odottaen kevään tuloa saaristoon. Ja kun päivät kävivät pitkiksi ja hymyilevän valoisiksi, ja toukokuun aurinko lämmitti pikkukaupungin yksitoikkoisia rakennusten seiniä, menin minä joka aamu rantaan ja tähystelin yli hauraan ja likasenharmaan jään avoimen veden sinistä ja kaunista parrasta. Kunnes meri eräänä aamuna lepäili hohtavan sinisenä, nuorteanraikkaana ja valoisana, heränneenä vapauden iloon pitkästä ja tummasta talviunesta. Ja minä matkasin sinne ulos, missä linnut olivat suurissa parvissa kivien ja karien välissä, missä niiden äännähdykset ja leikit antavat elämää vielä alastomalle ja palelevalle saaristolle. Rakensin itselleni majoja litteistä kivistä, asetin ulos kuvalintuni ja makasin kärsivällisesti ja värisin vilusta jännittävässä odotuksessa.

Olin pieni poika, kun ensikerran sain seurata saaristolaista hänen tervatussa veneessään ampumaan kuvilta. Hän souti ulos sinne, missä kiviset saaret asettuvat suojelevaksi muuriksi meren mahtavia hyökkäyksiä vastaan ja murtavat myrskyäväin vaahtoharjaisten aaltojen raivon, missä saariston vihanta kuusi, joka on uskaltanut panna elämänsä alttiiksi taistelussa myrskyjä ja nälkää vastaan, käy matalaksi ja läpipääsemättömän tiheäksi, missä löytyy paljon tyveniä lahtia vesilinnun leikkiä ja hyviä munimapaikkoja suikertelevien katajien alla. Sinne saaristolainen rakensi ampumamajansa ja piilotti veneensä rannan lepikkoon. Niin minä sain maata painautuneena kovien kivien väliin odottaen, että kulku alkaisi. Ja kun linnut tulivat ja kiemailivat kuvien kanssa, silloin oli nautinto nähdä, miten ne pöyhistelivät ylpeästi itseään, miten ne kumartelivat notkeita kaulojaan täytettyjen lintujen edessä. Vaan kun laukaus kajahti ja lintu käänsi rikashöyhenisen vatsan ilmaan, sain minä juosta veneelle ja soutaa saalista noutamaan.

Ja kotimatkalla minä istuin ja leikin kuolleilla linnuilla. Niiden untuvat olivat niin silkinpehmoset ja niiden värit niin kauniit ja hienot. Siinä oli mustaa samettia ja valkosta samettia ja vihreätä shakia ja keltasta silkkiä ja hohtavaa hopeaa. Asetin ne uima-asentoon ja väänsin kaarelle niiden kuolonkankeita kauloja ja puhaltelin hiljaa niiden siipien alle, salaisesti ja arasti toivoen saavani nähdä niiden kohoutuvan pakoon, pois yli meren.

Vartuin sitte suuremmaksi, minutkin murhanhalu valtasi, ja minä kuljeksin joka kevät ympäri saaristoa. Rakensin itselleni majoja tyveniin lahdelmiin, asetin ulos kuvalintuni ja makasin saalista väijymässä varhain ja myöhään. Ja meri syöpyi minun sieluuni. Kun vain on äänetöntä ympärilläni ja kuuntelen, voin minä kuulla vesilintujen yksitoikkoiset houkutukset ja tuntea valoisien aamujen raittiin ja suolasen tuoksun ja yksinäisien iltojen ihmeellisen rauhan. Paljon ei tullut siellä ulkona nukutuksi. Pelko, ettei ennättäisi ajoissa ulos, piti valveilla köyhäin kalastajatupien kovilla vuoteilla. Ja matkalle ennen auringon nousua. Ja joskus saattoi tapahtua, kun aamu oli tyven ja meri lepäili läikkyvänä, ja linnut eivät kulkeneet, vaan makasivat uinaillen kaukana selillä, että uni voitti ja nukahdettiin pää kovaa kiveä vasten. Kunnes huutava kaakko herätti, kun tuuli havautui ja veteli tummansinisiä vakoja yli vedenpinnan…

Istun ampumamajassa niinkuin olen istunut niin monena kuluneena kuihtuneena keväänä. Aurinko on laskenut, ja meri kuiskannut hyvää yötä rososille kallioille. Linnut ovat kauan sitte laanneet kulkemasta. Ainoastaan rantaraukka kirkuu vielä lammella ylhäällä saaristossa, ja yksinäinen lokki lentää hiljaisin ja varovin siivenlyönnein maata kohti. Asettuu niin kivelle ja näyttää Valkoselta pumpulihöytyeltä tummanharmaata merta vastaan.

Yö on ylläni, kevään aikainen kylmä hiljainen yö. Saaristossa katajat ja lepät tuoksuvat sekä rannan lieko, joka höyryää valkosta ja läpikuultavaa savua. Mereltä huokuu raskas ja suolanen tuoksu. Yön suunnattoman suuri kukkanen siellä on avannut salaperäisen kupunsa. Ja sen tuoksu kuihtuu, kerjää ja houkuttelee. Kumarrun alas ja otan kourallisen kosteata ja haaleata maata. Minusta tuntuu kuin multa hengittäisi ja eläisi, kuin pitäisin itse elämän olemusta ja salaisuutta kädessäni, kuin tuntisin maan lämpimän ja suitsuavan veren hajun. Ja kuitenkin se on vain hyppysellinen multaa. Mutta sen tuoksu tekee minut surusta sairaaksi.

Taivas on hunnussa, sen väri pehmonen. Yksi ainoa kapea juova kulkee sen yli, ja se hohtaa niin kirkkaan valkosena. Se on kuin avaruuden halki jännitetty hopeakieli, joka väräjää yhtä ainoaa säveltä, joka syöpyy jokaisen olennon salaisimpaan piilopaikkaan ja jää sinne ja vapisee. Kevätyön kaipauksen sävel, maan kaipauksen ja surun yksinäinen sävel.

Minä istun- ja leikin kuolleilla aatoksilla niinkuin kerran leikin kuolleilla kevätlinnuilla ja koetin puhallella elämää niiden kangistuneiden siipien alle. Leikin kaikilla kuluneiden ja iloisien päivien vaihtelevilla aatoksilla, jotka yön surullinen yksinäisyys ja väijyvän synkkämielisyyden myrkytetyt nuolet ovat kuoliaaksi ampuneet. Tuntuu siltä kuin pitäisin niitä kaikkia helmassani — kuoliaaksi ammuttuja aatoslintu raukkojani.