Jos jumala ei ollut antelias siinä mitä häneltä oli rukoiltu, tahi jollei hän torjunut kurjuutta ja hätää, saattoi tapahtua, että häneltä otettiin takaisin hänelle jo annetut uhrit — etenkin nuo upeat poronsarvet — tahi että hän kokonaan hyljättiin. Siten tapahtui etenkin siirryttäessä toiselle paikkakunnalle, johon yleensä ryhdyttiin, kun kalan, riistan tai muun saanti, joka oli elantoa varten tarpeellinen, rupesi vähenemään siihenastisessa asuinpaikassa.
Niille jumalille, jotka eivät enään kuulleet heidän rukouksiaan, olivat lappalaiset joskus sangen ankarat. Ne lausuivat niille uhkauksia ja parjasivat niitä lauluissa jopa löivät heidät pirstaleiksikin tai polttivat ja hankkivat itselleen uuden kuvan, tahi, kuten myöhempinä aikoina joskus tapahtui, viskasivat noitarumpunsa jokeen ja kääntyivät kristittyjen jumalien puoleen, johon heitä ahkerasti kehoittivat papit ja kirkonmiehet.
Lappalaisten epäjumalistaan luopuminen pakanuuden aikana oli ikimuistoinen tapa ja perustui itse asian luonteeseen. Kun äsken mainituista tahi muista syistä siirryttiin toiseen asuinpaikkaan, ei aina ollut mahdollista ottaa mukaan entisiä epäjumalia, vaikka olisi haluttukin. Mutta sitä tietysti yleensä ei haluttukaan, koska juuri jumalien kitsaus pakoitti muuttamaan. Silloin ei tyydytty, kuten äsken mainitsin, pelkkään luopumiseen, vaan lyötiin ja piestiin jopa poltettiinkin semmoiset seidat, joihin ei enään luotettu. Sanottiin kuitenkin, että paholainen kaikin voimin koetti pelastaa sellaisen seidan, niin että oli vaikea saada sitä sytytetyksi, ellei ollut saatavissa hyviä tervaksia. Mutta jos hankittiin yhdeksän hyvin pihkaista ja kuivaa honganlatvaa, niin seidan täytyi palaa. Niinpä sanotaan esim. laulussa Tatscha seidalle: "Jos minun huonosti käy, kokoon yhdeksän pihkaista männynlatvaa, poltan ne tässä pyhässä paikassa ja muutan toiseen." Vielä kuullaan kansan suusta kertomuksia epäjumalien pahoinpitelemisestä. Kerrotaan esim. eräästä Sarasta, että hän vihoissaan kirveellä löi Ibmelinsä kappaleiksi. Semmoiset kouraantuntuvat tyytymättömyyden ilmaisut jumalia kohtaan lienevät kuitenkin olleet tavallisemmat kristityn aikakauden alussa kuin puhtaasti pakanallisessa muinaisuudessa.
Mutta samoin kuin seidan vihkiäisissä noide oli käytettävä, niinpä tuskin rohjettiin hävittää sitä tai luopua siitä, kutsumatta noidea ja häneltä kysymättä, etenkin ellei se ollut yksityisen oma. Seidan polttamisesta ja syystä siihen kertoo Högström 1747 painetussa kertomuksessaan Lapinmaasta siksi kuvaavan tapauksen, etten malta olla sitä tähän ottamatta. Högström kirjoittaa: "Kerrotaan Luulajan Lapissa tapahtuneen, kun rutto kerran rupesi raivoamaan porolaumoissa, jolloin suuri joukko kuoli, että eräs lappalainen uupumatta ja monta kertaa päivässä saapui oman ja naapuriensa yhteisen epäjumalan luokse, joka heillä oli metsässä, anoen siltä apua. Mutta kun siitä ei hyötyä ollut, määräsi lappalainen jumalalleen vissin ajan, lausuen että jos hän tahtoi edespäinkin nauttia kunnioitusta ja palvelusta, hänen tuli lakkauttaa tauti, muutoin hänet poltettaisiin ja hävitettäisiin petkuttajana. Määräaika kului loppuun ja yhä vain kuoli poroja. Lappalainen pani sentähden päätöksensä toimeen, sytyttämällä suuren hirsinuotion epäjumalan ympärille ja päälle, ja se turmeltui nopeasti, sillä koko kyläkunta oli pitkinä aikoina voidellut sitä rasvaisilla aineksilla ja oli siis tulella siihen suurempi voima, kuin jos se olisi ollut rasvaamatonta kiveä.
"Juuri tämän toimituksen kestäessä kylänmiehet saivat siitä tiedon, jonka vuoksi miehissä saapuivat paikalle aikomuksessa tappaa sen alkuunpanija ja polttaa hänet jumalille sovitukseksi. Mutta hän puolestaan ilmoitti usein ja hartaasti polvillaan ja paljaspäin rukoilleensa tätä jumalaa, apua pyytäneensä ja vihdoin määränneensä hänelle ajan, jonka kuluessa hänen piti lakkauttaa karjanrutto, uhaten kuten kerrottu on. Ja kun hän ei ollut voinut mitään apua antaa, oli lappalainen kaiken oikeuden mukaisesti hänet petkuttajana polttanut, arvellen, että jos hän olisi ollut oikea jumala, joka on luonut taivaat ja maan kaikkine mitä niissä on, niin hän olisi voinut lakkauttaa ruton ja olisi siten pelastanut itsensä tulen hävitykseltä. Silloin vihoissaan kokoontuneet lappalaiset leppyivät ja tyytyivät siihen, mitä oli tapahtunut."
3. Lappalaisten lauluista ja saduista.
Soittoa ja laulua ovat lappalaisetkin jo ammoisista ajoista harrastaneet. Mutta heidän soittokoneensa ja niillä aikaansaatu soitto oli muinoin, kuten nytkin vielä, mitä yksinkertaisinta laatua. Paitsi monenmoisia rumpuja, joita kuitenkaan, ei ainakaan enää pakanuuden ajan loppupuolella käytetty seurusteluhuvin lisäämiseksi vaan jumalien kunniaksi toimitetuissa menoissa ja noitatemppujen suorittamisessa, oli heillä jo muinoin myös toisenlaisia soittokoneita, kuten tuohi- tai puutorvia. He käyttivät myös varsin alkuperäisiä pajunkuorista tehtyjä puhallustorvia, ja huuliharppukin oli aikoja sitten heillä tunnettu. Mutta häissäkään näitä koneita ei käytetty, sillä niissä ei ole tapana soittaa, paitsi joskus Alalapissa, jossa tanssisoittoa suoritetaan viululla.
Lauluun sitävastoin heillä on ammoisista ajoista ollut enemmän harrastusta. Laulujansa he nimittävät "juoigam" eli "juoigem", ja laulamista kutsutaan joikaamiseksi. Virsiä varten sitävastoin he käyttävät sanaa "lavl" tai "lavllo" ja laulaa virsiä on "lavllot".
Näitä juoigam-lauluja suoritetaan omituisella ja jotensakin yksitoikkoisella, milloin surullisella ja valittavalla, milloin hilpeällä, milloin taas kostoa ja raivoa uhkuvalla nuotilla. Kun laulun tulee ilmaista vihaa, liittyy siihen usein hammastenkiristys, ja kun se on ilkkuva, suoritetaan se äänellä, joka ainakaan siihen tottumattomille korville ei ole mieluinen. Teksti on usein tilapäinen ja sisältää nykyään varsin usein vain muutamia sanoja, joita laulaja loppumattomiin toistaa, lisäten niihin kaikenlaisia sivuääniä kuten aa, oo ja senkaltaisia. Tuo alituinen äänten ja sanojen jopa yksityisten tavujen toistaminen luo näihin lauluihin niiden suuressa yksinkertaisuudessakin jonkinmoisen runollisuuden vivahduksen. Sisällyksensä puolesta ne tavallisesti ovat kovin mitättömiä, ja varsin puutteellinen on muotokin, jota koetetaan korjata mainituilla moninaisilla äänillä.
Mutta vaikka lappalaisten laulu kehityksessään onkin tauonnut, lappalainen sentään laulaa ahkerasti. Kuten lapsi jokeltaa, hänkin laulaen jokeltaa häntä ympäröivistä esineistä. Hän laulaa, samalla tekstiä laatien, meren aalloista, järven laineista, viheriöivästä lehdosta, pauhaavasta koskesta, pulppuavasta lähteestä, tuuheasta puusta, kaatuneesta hongasta, kuihtuneesta oksasta, milloin toisesta, milloin toisesta eläimestä, sanalla sanoen, kaikesta, mikä ilmenee hänen katseelleen ja esiintyy hänen nähtäväkseen.