Poroja paimentavan täytyy laulaa ahkerasti, sillä jos paimen pysyy ääneti, saapuu susi helposti laumaan. Kuten suomalaiset paimenlauluissaan, samoin lappalainenkin siinä vapaasti valitsee laulunsa aineen. Susi, joka on lauman ankara vihollinen ja jossa se aiheuttaa paljon vauriota, on lauluissa alituisesti käytetty aihe. Esimerkkinä mainittakoon paimenlaulu, joka on tavallinen Utsjoella ja jota käytetään siellä ei ainoastaan paimentaessa, vaan myös poroja etsiessä, semminkin jos silloin huomataan suden jälkiä tai muutoin sattumalta ajatellaan tätä petoa. Tekstissä on ainoastaan nämä sanat:
Laiha susi
pitkähäntäinen.
Mutta toistamalla jo ennen mainituilla lisäyksillä laulu venyy loppumattomiin.
Oikeastaan lappalainen joikaa kun hän on jossakin toimessa tahi kun hän on liikkeessä, sillä joikaamista mitään toimittamatta pidetään nykyään kristillisellä aikakaudella sekä syntisenä että vaarallisena, koska perkele silloin voi laulajaa vahingoittaa. Sitä hän kuitenkaan ei voi, jos laulaessa ollaan jossakin toimessa. Perkele onkin se, niin väitetään, joka on opettanut ihmisiä joikaamaan. Venäjän lappalaisten kertoman mukaan paholainen siihen opetti vanhan akan, joka sitoutui opetuksen palkaksi hehkuvasta kivestä nuolemaan pois perkeleen syljen. Voihan helposti otaksua, että papit entisaikoina saivat lappalaisiin istutetuksi tämän käsityksen joikaustaidon synnystä.
Mutta paitsi näitä, jos niin saa sanoa, jokapäiväisiä lauluja, jotka tavallisesti liittyvät näkyväisiin esineihin, tavataan lappalaisilla n.s. Tolas juoigam eli muinaislauluja, joissa kosketellaan myös yliluonnollisia voimia ja näkymättömiä olioita. Niissä kerrotaan osaksi lappalaisten muinaisista kohtaloista, osaksi ne ovat semmoisia, joita laulettiin uhreja ja noitumista toimitettaessa, osaksi semmoisia, joiden tarkoitus oli saada metsien ja vesien tuotteet kartutetuksi. Kun niitä entisaikoina suoritettiin kokoontuneen väestön läsnä ollessa, johti laulua Raadeädje, Serve-olmai, siite-ised tai noide. Nämä laulut elävät nyt enää vain katkelmina jonkun iäkkään henkilön muistossa. Ja hyvin vastenmielisesti niitä ilmoitetaan, osaksi maallisen rangaistuksen pelosta, osaksi uskonnollisesta arkatuntoisuudesta. Sillä semmoisten perkeleellisten ja tuhoa tuottavien laulujen, niin sanotaan, ei pidä joutua jälkimaailman muistettaviksi. Joskus luulin myös huomanneeni, että joskin muutoin oltiin taipuvaisia sanelemaan minulle lauluja, jätettiin tahallansa yhtä ja toista pois, joka muka oli unhotettu. Minulla oli toisinaan kuitenkin syytä epäillä väitteen todellisuutta. Siten eräs laulajistani jätti aina pois kiroukset, kun hän piti niitä siksi syntisinä, ettei ollut tahtonut niitä oppia, vaikka luulen että ne hänellä olivat hyvin säilyneet muistissa.
Sillä varovaisuudella, joka tässä kohden tavataan lappalaisissa, on syvät juuret, jotka, kuten kasvi, ovat valosta ja pimeydestä saaneet elinnesteensä. Vielä on säilynyt Saamemaan taruissa muistoja siitä, miten moni arvokas perheenisä sai astua mestauslavalle, syystä että hän oli harjoittanut muinaista laulutaitoa. Vieläpä Ruotsin valistunut ja monien viisaiden hallitustoimiensa tähden kunnioitettu kuningas Kaarlo XI hallitusaikansa ensi vuosina, harhaan johdetun ajanhengen vaikutuksesta, tuomitsi kuolemaan saamelais-raukan, jonka pahansuovat ja harhaluuloiset naapurit olivat ilmoittaneet noidaksi, vaikka hän todellisuudessa ei ollut muuta kuin kansansa muinaisten kansallislaulujen osaaja, näiden laulujen, jotka kurjalle kansalle olivat lohdutuksena juuri samojen naapurien anastuksia kärsiessä. Ja kuinka sellaisia henkilöitä jotkut papit kohtelivat, siitä voidaan saada tietoja Tuomas von Westenin, Tornaeuksen, Tuderuksen y.m. kirjoista.
Mutta vaikka ei voikaan hyväksyä kaikkia niitä keinoja, joita käytettiin lappalaisten harhauskojen ja taikatemppujen hävittämisessä, täytyy kuitenkin antaa tunnustuksensa kuninkaiden ja tosipappien harrastuksille koettaa sytyttää tämänkin luonnonkansan keskuudessa ikuisen valon soihdun ja siten juurruttaa siihenkin ihmiselle arvoisen ja taivaallisten totuuksien kanssa yhtäpitävän elämänkatsomuksen.
Kuusi vuotta olin jo elänyt lappalaisten keskuudessa, ennenkuin tuli tiedokseni, että muinaisia kansallislauluja vielä oli heillä muistissa. Jos kysyin heiltä tunsivatko he niitä, ja sen kysymyksen teinkin heti paikalle tultuani, sain aina vastaukseksi, että moiset perkeleelliset kepposet oli isällinen hallitus ja hartaat papit jo aikoja sitten hävittäneet Jumalalle kunniaksi. Satunnaisesti kuulin vihdoin erään lappalaisen laulavan semmoista laulua hänen tietämättään että olin läheisyydessä. Niiden osaamista hän ei sanonut pitävänsä syntinä, mutta hän ei ollut rohjennut niitä minulle ilmaista, peläten maallista rangaistusta. Vasta kun minä pyhimmästi vakuutin, että en minä puolestani tulisi laulajalle tuhoa tuottamaan, rupesi hän vihdoin minulle muutamia lauluja sanelemaan, ja ne olivatkin ensimäiset, mitä saamen-kielellä kirjoitin muistiin.
Hänen käsityksensä mukaan ei näillä lauluilla, joita hän nuoruudessaan oli muutamia oppinut, enään ollut mitään merkitystä, semminkään ei kristitylle ihmiselle, johon paholaisella ei ole suurta valtaa. Itselleen hän arveli niistä olleen hyötyäkin. Nehän olivat saaneet hänet käsittämään, kuinka paljon suurempi armo Herralta oli tullut hänelle kuin hänen esi-isilleen, jotka, kuten hän näistä lauluista oli tullut huomaamaan, olivat eläneet pakanallisissa erehdyksissä ja syvässä pimeydessä. Laulut olivat siis antaneet hänelle aihetta ylistää Vapahtajaa siitä taivaallisesta opetuksesta, josta hänkin oli tullut osalliseksi.
Näiden laulujen ja katkelmien pääasiallisena sisällyksenä oli se, miten lappalaiset muinoin anoivat epäjumaliltaan suotuisaa metsästystä ja hyvää kalansaalista, terveyttä y.m., ja miten he vaativat, että jumalat monenkertaisesti palkitsisivat heille tuodut uhrit, ja vihdoin uhaten, että ellei jumala anna mitä he pyytävät, eivät he ainoastaan hylkää häntä, vaan vieläpä ottavat häneltä pois ne sarvet, joita jo olivat hänelle uhranneet, jopa hävittävätkin hänet.