Lappalaisten vanhoissa lauluissa ilmenee enimmiten epätoivo ja synkkyys, huoli ja kärsimys, suru ja hätä. Ne kuvaavat alakuloista elämää, joka ei liiku ruusuilla tai kukkasilla sirotetuissa laaksoissa, vaikka niissä joskus häämöittää onnellisemmankin ajan muisto.
Kuten suurimmaksi osaksi kaikki pohjolan kansanrunous on romanttista, niin on lappalaistenkin. Niissä he käsittelevät puroja, ojia, vesiä y.m. elävinä olentoina, mutta niissä ei esiinny lappalaisten oma voima, vaan heidän ulkopuolellaan oleva yli-inhimillinen tarmo, jonka avulla metsät ja vuoret syöstään mereen ja suoritetaan muita suurtöitä. Jättiläisiä ja muita avustajia niissä manataan esille maan uumenista ja syvyydestä, ja sekä ne että ilman siivelliset asukkaat, joiden apua myös vaaditaan, avustavat heitä heidän toimissaan.
Suomalaisessa kansanrunoudessa tavattava alkusointu, joka lappalaisissakin lauluissa joskus esiintyy, tuo suruvoittoinen kärsimys ja ahdistus, joka kummassakin on niin yleinen, näkyy viittaavan siihen, että ne ovat samasta siemenestä versoneet, vaikka sitä kumpikin kansa on erilaisessa maaperässä eri tavalla viljellyt. Sillä jo ennenkuin suomalainen kansanrunous oli joutunut nykyiselle kehityskannalleen, olivat lappalaiset eronneet suomalaisista. Kosketuskohtia oli heidän välillään kuitenkin senkin jälkeen monenmoisia. Ei siis ihmettäkään, että suomalainen laulu on vaikuttanut lappalaiseen lauluun, eikä sekään, että viimemainitun kehitys on keskeytynyt niiden surkeiden olojen johdosta, joissa lappalaiset ovat eläneet.
* * * * *
Lauluihin liittyvät sadut. Näissä saduissa puhutaan muun muassa, kuinka Aasa-Thor vainosi jättiläisiä ja aaveita tuntureilla, poltti useimmat korkeat kukkulat ja hävitti niistä aaveet; kuinka lappalaiset voittivat jättiläisiä sekä kaatoivat kokonaisia karhulaumoja ja susia, jotka terävillä hampaillaan olivat jyrsineet rikki ne kalliolohkareet, jotka olivat suojana lappalaisten luonnon muodostamissa asunnoissa; kuinka he uskoivat esi-isiensä henkien avulla suorittaneen sankaritekoja taistellessaan jootteja, skyyttejä, karjalaisia ja muita kansoja vastaan, joiden kanssa olivat joutuneet tekemisiin; kuinka kupari-, hopea- ja kultapäitsillä suistetut oriit lennättivät lappalaisia sankareita kallioihin rakennettuihin kuningaslinnoihin kaukaisissa maissa, joissa useat heistä olivat suorittaneet suurtekoja ja siitä syystä otettiin kuninkaiden turviin, ja joissa monet heistä, kuten Ruobba, naivat prinsessan. Vielä nytkin uskotaan mitä hullunkurisimpia satuja, ja usein kyllä vakuutetaan, että niissä kerrotut seikkailut, mitä laatua lienevätkin, ovat tapahtuneet äsken manalaan menneiden sukupolvien aikana. Kuvitellaan että henkilöt, jotka elivät viimeksi kuluneella vuosisadalla, ovat olleet vaikeissa taisteluissa jättiläisiä, hiisiä (staloja) ja muita senkaltaisia olentoja vastaan, jotka olivat niin väkeviä, että ne viskelivät kokonaisia vuoria, kaatoivat laivoja y.m., ja niin suunnattomia, että janoissaan ollessaan joivat tyhjäksi koko järven. Usein kuulee puhuttavan noidista, jotka keskenään kilpailivat noitataidossa sillä koettaen toinen toistaan vahingoittaa, ihmisistä, joita noiduttiin eläimiksi, ja joiden täytyy semmoisessa muodossa vaeltaa maan päällä, ynnä muuta samanlaatuista mielettömyyttä. Saa niinikään kuulla satuja siitä, kuinka Pelko taisteli paholaista vastaan ja voitti hänet, Peivaan, Akimelekin, Torajan, Lavrekan ja muiden sankarien urostöistä, ja myös kaikenmoisista muista tapahtumista.
4. Lappalaisten muinoisesta verotuksesta.
Lappalaiset useissa Keminlapin pitäjissä ovat suorittaneet veroa kahdelle, jopa kolmellekin valtakunnalle. Koetan selittää mikä sen oli aiheuttanut.
Mahdotonta on, että sellaiset olot ovat johtuneet siitä, että Lapinmaa aikojen kuluessa oli ollut milloin toisen milloin toisen valtakunnan alaisena. Eikä ole oikeana pidettävä sitäkään otaksumista, että etenkin Kuusamon Lapista suoritettu jousivero olisi syntynyt siten, että rahvas suostui siihen, saadakseen olla rauhassa Venäjän puolelta tehdyiltä rosvoretkiltä. Lagus kertomuksessaan Kuusamon pitäjästä luulee kuitenkin, että semmoinen suostumus oli tehty "rajakäynnissä Kaarlo IX aikana", siis Täyssinän rauhan jälkeen 1595. Mutta tämä otaksuminen, joka kenties perustuu siihen, että silloin Ruotsin ja Venäjän välillä solmittiin rauha, on luultavasti kokonaan perätön. Sillä useammin lienevät meikäläiset häirinneet Venäjän puolta kuin Venäjän raja-asukkaat häiritsivät Suomen Lappia. Epäilemätöntä on sitäpaitsi, että veronkanto Suomen Lapista, ja siis tietystikin välittömästi rajalla olevasta Kuusamosta, toimitettiin paljon aikaisemmin Venäjän puolelta, joka juuri mainitussa rauhanteossa luopui veronkannosta Tornion Lapissa, josta siis aikaisemmin suoritettiin vero tällekin valtakunnalle.
Todenmukaisempaa on, ettei aihetta veronmaksuun vieraille valloille ole etsittävä semmoisesta suostumuksesta, jota on mainittu, eikä jonkunlaisesta muka yliherruudesta tässä maassa, vaan yksinkertaisesti siitä, että siten korvattiin ne etuoikeudet, joita nautittiin vieraan valtakunnan alueella.
Vielä nykyäänkin tarvitsevat porolappalaiset suunnattomia aloja porojensa elatusta varten, ne kun eivät saa riittävää ravintoa pienillä aloilla. Porojen ainoa ravinto talvisin on jäkälä. Suvella, kun tämä jäkälä on kuivaa, on se niille vähemmin miellyttävää. Syystalvella tapahtuu tuontuostakin, että maata peittää kova hanki, joka estää poroja sen alta kaivamasta esiin jäkäliä. Keskitalvella on lunta 2 — 3 kyynärää. Jos silloin sattuu olemaan kova hanki ennenkuin keväällä ilmaantuu paljaita paikkoja, tahi ennenkuin jäkäläiset kivet ovat lumipeittonsa heittäneet, ovat porot samassa epätoivoisessa tilassa laitumeen nähden. Talvella on poroilla susista vielä suurempi vaara kuin suvella. Niitä vastaan täytyy poroja varjella ja suojella mahdollisuuden mukaan. Suvella niitä vaivaa kaikenlaiset itikat (hyönteiset). Tapahtuu myös että niitä toisessa paikassa rasittaa jokin tauti, josta toisessa paikassa ei tiedetä mitään.