Semmoisia ja monia muita seikkoja täytyy lappalaisen ottaa huomioon, jos hän tahtoo säilyttää laumansa. Hän on pakotettu talvella tekemään laajoja retkiä, ja suvella vieläkin laajempia. Merenrannikolla, jota lappalaiset ammoisista ajoista ovat pitäneet kaikille yhteisinä, ei jäkälää tavallisesti kasva niin viljavasti, että porolaumat siellä voisivat elää kautta talven. Useammin kuin metsäseuduissa peittää siellä maata kova hanki, joka ei ainoastaan vaikeuta poron ruuan hankintaa vaan myös helpottaa suden hyökkäyksiä. Talven tullessa porolaumat sentähden lähtevät sisämaihin, jonne niiden omistajien täytyy tahtoen tai tahtomattaan niitä seurata. Keväällä puhaltaa alituisia merituulia, ja porot, jotka haluavat kulkea vastatuuleen, suuntaavat kulkunsa merenrannikolle, jossa lappalaiset pienten koiriensa avulla ajavat niitä kapeisiin niemiin. Siellä ne ovat paremmassa turvassa kärpäsiltä ja itikoilta, joten niitä on helpompi paimentaa ja pitää koossa.
Niinikään kalastettiin usein järvissä oman maan rajan ulkopuolella, eikä metsästäjääkään arveluttanut astua sen yli. Pyydettiin peuroja, majavia, naalia, näätiä, oravia y.m. mistä niitä vain sattui löytämään. Mutta nämä eläimet tietysti eivät pysy samoilla aloilla vaan samoilevat paikasta toiseen. Ketut, naalit y.m. kulkevat peltorotan ja hiirien perässä. Runsaampi tai niukempi männyn tai kuusen siementen saanti määrää oravan vaellukset. Näätä pyrkii oravan jälessä, jonka pesää se käyttää omanaan. Sinne meni metsästäjä missä hän luuli riistaa löytävänsä, kysymättä valtakunnan rajaa. Se ei estänyt kalastajaakaan harjottamasta ammattiaan, missä hän vain luuli sen kannattavan. Kalankin runsaus vesistöissä saattaa kyllä satunnaisista syistä olla melkoisten vaihtelujen alainen. Kun saalis jossakin paikassa on niukka, saattaa se olla varsin runsas toisessa paikassa, joka ei ole varsin kaukana.
Kaiken tämän johdosta tapahtui usein, ja tapahtuu yhä vieläkin, että porolappalaiset asettivat majojansa milloin oman milloin vieraan valtion alueelle. Kuten meidän ja muutkin lappalaiset poroineen suvella pyrkivät merenrannalle, vetäytyivät ne taas talvella, vieraatkin, huolimatta valtakunnan rajasta, maamme alueen sisäosiin.
Siten kävi pohjoisessa Lapissa, tunturiselän pohjoispuolella. Vähän toisenlaiseksi muodostuivat olot etelämpänä asuvien lappalaisten luona. Kenties meren etäisyyden tähden nämä eivät entisinä aikoina pitäneet suurempia porojoukkoja, vaan oli heidän taloutensa jo silloin samanlaatuinen kuin nykyään metsälappalaisten ja inarilaisten. Ainoastaan talvisin, jolloin he tarvitsivat juhtia metsästysretkiänsä, ajojansa ja matkojansa varten, pitivät he porojansa luonaan, mutta suvella antoivat he niiden samoilla vapaina metsissä. Tietysti nekään eivät välittäneet valtakunnan rajasta. Mutta poronpitoa tärkeämpi näkyy jo muinoin olleen metsästys ja kalastus. Kalastusta varten käytettiin kaukana toisistaan olevia järviä, ja siirryttiin, kun olot sitä vaativat, toisesta toiseen, huolimatta siitä oliko järvi ehkä toisessa valtakunnassa. Siten inarilainen vielä nykyäänkin vaimoineen, lapsineen, kalastaa milloin toisessa milloin toisessa järvessä ja lähettää, jos hänellä on renki tai täyskasvuinen poika, tämän jäämerelle kalastamaan.
Noita siten siirtyviä ja samoilevia lappalaisia tavattiin kirjoitettuina kahden tai kolmen valtakunnan kantokirjoihin, ja heitä pakotettiin sentähden maksamaan veroa sekä toiselle että toiselle valtakunnalle. Eihän siinä mitään kohtuuttomuutta ollutkaan, niin kauvan kun verotettiin ainoastaan niitä, jotka mieskohtaisesti olivat saaneet nauttia näitä etuja. Mutta vähitellen verotettiin muitakin, ja siten vero vihdoin sai koko kyläkuntaa velvoittavan veron luonteen, jota sitten suoritettiin säädettyyn määrään koko kyläkunnasta.
Niinpä luetaan Vesisaaren lääninarkistossa säilytetyssä kertomuksessa: "Kun norjalaisia, ruotsalaisia ja Venäjän novgorodilaisia lähettejä saapui Lappiin, maksoivat lappalaiset, joilla ei ollut mitään voimaa kieltäytyä, kullekin varojensa mukaan". Kuitenkin tuntuu siltä, että ainakin myöhempinä aikoina, jolloin järjestyneempiä oloja saatiin aikaan, lukuun otettiin veroa määrätessä myöskin se aika, jolloin verotettu oli oleskellut valtakunnan alueella ja siitä nauttinut etuja. Siitä riippui kai se, että esim. Utsjoella ja Inarissa maksettiin Ruotsille kokovero, vaan Norjalle ainoastaan puolivero.
Asian luonteesta seurasi sekin, että veronkantajien täytyi tulla vieraan maan alueelle, sillä veronalaista ei voitu varmuudella tavata muualla, kuin hänen varsinaisessa kotipaikassaan. 1596-vuoden rajajärjestyskirjan mukaan, kuningas Sigismundin ja tsaari Feodor Ivanovitschin välillä, piti tosin Venäjän alamaisten, jotka asuivat ruotsalaisella alueella, sieltä muuttaa pois. Mutta niin ei käynyt, vaan pysyivät he entisessä tavassaan, oleskellen ja hankkien elatustansa milloin toisessa, milloin toisessa valtakunnassa, suorittaen veroa kummallekin.
Kukin valtakunta yhä jatkoi veronkantoansa niiltä lappalaisilta, joita se jo ennen oli verottanut, huolimatta siitä, missä he asuivat, ja kantomiehet nauttivat, ei ainoastaan suojaa, vaan virallista avustustakin paikkakunnan viranomaisilta vieraassa valtakunnassa veroa kootessaan, jolloin tietystikin etusijassa pidettiin silmällä oman valtakunnan etuja.
Mutta sittenkään meidän lappalaiset eivät milloinkaan tunnustaneet muuta herruutta kuin Ruotsin hallitsijan. Häntä he aina pitivät oikeana Herranaan ja kuninkaanaan ja ainoastaan hänelle he valittivat, kun verot heistä tuntuivat liian raskailta. Se ilmenee nimityksessä "Miin konagas" s.o. meidän kuningas, jota he käyttivät tarkoittaessaan Ruotsin hallitsijaa, jota vastoin Venäjän hallitsijaa nimitettiin "Karjel" eli "Ruossa konagas" ja Norjan "Vuona könagas" s.o. Vuonoin kuningas.
Minun käsitykseni mukaan on siis kaiken todennäköisyyden mukaan näissä seikoissa etsittävä pohja sille veronalaisuudelle usealle valtakunnalle, johon lappalaiset olivat joutuneet, ja siitä, niin ainakin minä otaksun, riippui kaiketi myös Venäjälle menevä jousivero Suomen Lapista. Siihen viittaa myös kunink. kirje 11 p:ltä kesäkuuta 1801.