Varsin selvän todistuksen tämän käsityksen oikeudesta antaa eräs 1588 vuoden memoriaali, josta näkyy, että jo silloin Inarissa suoritettiin veroa kolmelle valtakunnalle, ja niinikään olot Enontekiäisten Peltojärven kylässä.
Viimeksimainitusta kylästä suoritettiin Venäjälle veroa vielä 1594. Koska sitä ruvettiin kantamaan, ei ole tiedossa, mutta äsken mainitun vuoden jälkeen sitä ei enää tavata kantokirjoissa. Sen kanto näkyy siis lakanneen Täyssinän rauhanteon jälkeen 1595, jolloin Venäjä Ruotsin eduksi luopui kaikesta verosta Tornion Lapissa, johon Peltojärvenkin kylä kuului.
Näyttää siltä, että venäläiset viranomaiset korvauksena jousiverosta pitivät velvollisuutenaan, ainakin pakottavan tarpeen tullen, suoda joitakuita etuja noille kyläkunnille, kun ne niitä pyysivät. Semmoista tapahtui erittäin aikoina, jolloin niiden täytyi tuottaa Venäjältä viljaa, köysiä, hamppuja ja muita tarpeitansa.
Venäjän puolelta tämä viljakauppa ei oikeastaan ollut sallittu, eikä Ruotsinkaan hallitus näy olleen halukas suostumaan meidän Lapin pitäjien pyyntöön, että hallituksen myötävaikutuksella tämä kielto saataisiin kumotuksi. Siitä 1760 vuoden valtiopäivillä esitetty anomus syrjäytettiin nimenomaan vastauksessa talonpoikien yleisiin valituksiin sen 60:nessä §:ssä vuodelta 1762, kuitenkin sillä lisäyksellä, että kunink. M:tti tahtoi pitää armollista huolta köyhistä alamaisistaan, että ne tässä suhteessa ennen ensi valtiopäiviä tulisivat autetuiksi. Niin ei kai sittenkään käynyt, koska samanlainen anomus uusittiin valtiopäivillä 1765— 1766, kuitenkin nytkin ilman muuta tulosta, kuin että kunink. M:tti kirjelmässä tammikuun 18 p:ltä 1766 vaati läänin maaherraa koettamaan taivuttaa kaupunkien kauppiaita avustamaan Kemin Lapin asukkaita tarpeellisella viljalla.
Mutta tämä yritys, jos sitä tehtiinkään, nähtävästi jäi tulosta vaille, sillä Lapin väestö kääntyi nyt suorastaan Kuolan voudin puoleen, joka myös suostui anomukseen; ja lappalaisemme saivat nyt ostaa erityisiä tarpeitaan Venäjän puolelta, jopa edullisillakin ehdoilla. Siitä on joitakuita kirjeitä ja asiakirjoja, kuten myös osa kuitteja näiden paikkakuntien Venäjälle suoritetusta verosta, vieläkin tallella.
Keminlappi oli veroilla enin rasitettu. Paitsi omalle (Ruotsin) kruunulle suoritettiin sieltä veroa: Kuusamosta, Kuolajärveltä, Sodankylästä, Sompiosta ja Keminkylästä Venäjälle, Utsjoelta ja Inarista sekä Venäjälle että vieläpä Norjallekin. Tämä verotus lakkautettiin, mitä Norjaan tulee, vuonna 1751; mutta Venäjälle menevästä verosta vapautettiin Keminlappi vasta 1814. Siellä oli Kittilä ainoa seutu, jota ei vieras valtio koskaan verottanut.
5. Uutisasukkaiden vaikeudet.
Olemme jo nähneet, mitenkä uutisasutus vähitellen pakoitti Lappalaiset väistymään aina vain pohjoisempiin seutuihin. Mutta on myös uutisasukkailla ollut suuret vaikeudet voitettavina monessakin suhteessa, ja erittäinkin kovaan ilmanalaan ja maaperään nähden. Nälkävuodet 1600 luvun loppupuolella hidastuttivat vakinaista asutusta Kemin Lapissa. Melkein yhtä tuntuvat siinä suhteessa olivat katovuosien 1716 ja 1717 sekä katovuosisarjan 1737 — 1743 seuraukset, kuten näkyy Niilo Fellmanin muistelmista onnettomuuksista, jotka ovat kohdanneet Kemijärveä, verratessa niitä hänen kertomuksiin samoista paikkakunnista vuosina 1748 ja 1751, sekä E. Laguksen kertomukseen Kuusamosta.
Perinpohjaiset kadot 1810, 1811 ja 1812 eivät aiheuttaneet ainoastaan monta kuolemantapausta nälän seurauksena, vaan myös lukuisia siirtymisiä, etenkin Kuusamosta, Kuolajärveltä ja Sodankylästä; sillä sielläkin sanotaan vallinneen riistan puutteen metsissä ja kalan puutteen vesissä. Monet siirtolaiset kuolivat niillä matkoilla, jonka tähden siellä useat talot jäivät autioiksi.
Näiden paikkakuntain kurjuus oli todellakin kauhea. Joillakuilla oli vielä vuonna 1810 vanhoja varoja käytettävissä; mutta ne syötiin seuraavana talvena, jonka tähden monelta pellot jäivät vuonna 1811 kylvämättä. Mutta siellä missä kylvettiinkin ei ollut juuri sen parempaa, sillä sekin vuosi oli katovuosi, eikä vuonna 1812 saatu mitään satoa. Viimeisenä keinona nälän tyydyttämiseksi syötiin elukat ja niiden nahat, eipä hyljätty koiriakaan eikä edes kuolleiden eläinten raatoja. Vasta kun kaikki oli loppuun syöty lähdettiin nälänhätää pakoon, kun kotipaikalla ei ollut mitään saatavana. Ne, joilla vielä joku poro oli säilynyt, lähtivät vaimoineen lapsineen, alastomina ja viluisina, Jäämeren rannoille, jossa heistä suuri osa seuraavana vuonna kuoli keripukkiin, mutta toiset vielä elävät siellä kalastajina. Monet suuntasivat kulkunsa Vienan meren rannikolle, jossa he piankin kääntyivät kreikkalaiseen uskoon.