Toisia lähti etelään, kelkassa vetäen pieniä lapsiansa, joista moni autioilla taipaleilla Sodankylän ja Rovaniemen välillä nääntyi nälkään ja viluun. Useat näistä siirtolaisista, semminkin enemmän aikaa pettua syöneet, olivat siksi heikontuneet, että he, istuuduttuaan tienvarrelle lepäämään, eivät enään jaksaneetkaan nousta, vaan vaipuivat erämaassa kuolemaan.

Suurin joukoin hädänalaiset tulivat pitkin Kemijoen vartta. Mutta eteläisimmissäkin pitäjissä asukkaat elivät semmoisessa ruuan puutteessa, etteivät aina kyenneet lieventämään näiden kulkijain nälkää ja tuskaa. Olihan kuitenkin vielä jokunen varakkaampi, joka hallan vioittamasta viljasta poltti viinaa. Semmoisen luona sattui näkemään monen kuleksijan tyydyttävän nälkäänsä rankilla, jota he myös halukkaasti panivat jäätyneinä kappaleina kelkkaansa evääksi.

Vaikka monta, semminkin Kuusamossa, kuoli nälkään, onnistuivat kuitenkin toiset pelastamaan kurjan henkensä kaikenlaisilla ravintoaineilla nälkäkauden yli. Heidän nälistynyt ruumiinsa kangistui usein niin, että nuo ihmis-raukat tuskin voivat liikkua. Toisten ruumis taas kuivettui, ettei ollut muuta jälellä kuin luut ja nahka ja kalpeat kasvot.

Tilasta Kuusamossa Deutsch v. 1816 kirjoittamassaan kertomuksessa nimeltä "Taloudellisia muistiinpanoja pohjoisesta Oulun läänistä" sanoo näin: "Vuosien 1810 ja 1812 kurjuudesta katovuosien seurauksena on mahdoton kielin kertoa. Pitkin tietä nähtiin nääntyneitä kerjäläisiä, kasvot ja jalat pöhöttyneinä, kykenemättöminä seisomaan tai istumaan. Useat talonomistajat eivät jaksaneet tuoda tarpeellista pettua metsistä. Jauhoja laskettiin juhlina lusikoittain talon kullekin henkilölle, ja lapset kiihkeästi odottivat tätä onnellista aikaa. Jumpruttain lainattiin jauhoja, ja takaisin maksettaessa syntyi usein riitoja kukkurasta. Maitohorsma suolaruohon ohessa ja koivunkuori olivat herkkuisia leivän aineita. Uutisasukkaat Kukkia, Moilanen ja Majavajärvi elivät koko kevätkauden vesisaran ja vesiraatteen (Menyanthes trifoliata) korsista ja juurista, joita paistettiin tuokkosissa. Niistä tuli verikakun näköisiä möhkäleitä, joita syötiin päretikulla ja käytettiin eväänä matkoillakin. Varakkaammat sekoittivat siihen kalaa, eikä hyljätty hevosraatojenkaan luita."

Paljon pettua syöneiden ruumista avattaessa oli nautittua sulamatonta ravintoainetta joskus tavattu likimain leiviskän verran, ja sellaisten onnettomien ulostukset olivat uskomattomasti karkeat, sanoo Deutsch, joka oli piirilääkärinä paikkakunnalla.

Mutta tässä onnettomassa tilassa syntyi jonkinmoinen parannus talvella 1813, kun metsiin ilmaantui jonkunverran lintuja ja oravia, ja ne, joilla siihen vielä oli voimia, saattoivat niitä pyytämällä hankkia itselleen ja omaisilleen ei ainoastaan jonkun verran ravintoa, vaan myös keinon saada, vaikkakin niukasti, siementä, josta sitten ensi suvena korjattiin hyvä sato. Paljon peltoja jäi silloinkin kylvämättä siemenen puutteessa. Koko Yli-Sompion kylässä ei kukaan sinä vuonna kylvänyt leiviskää enempää, moni ainoastaan 5—6 naulaa, ja useat tilat siellä ja muuallakin olivat autioina. Ne, jotka olivat siirtyneet paikkakuntiin Suomen rajojen sisällä, palasivat kuitenkin ja asettuivat asumaan tiloilleen, jotka he tapasivat autioina tahi vieraitten asumina.

Sinä vuonna avusti kuitenkin ruunu, ja muutenkin ajat tulivat paremmiksi. Mutta vuodentulo oli vielä vuonna 1814-kin niukka. Talojen ja asukkaiden luku on sittemmin lisääntynyt ja väestön hyvinvointi on uskomattomassa määrässä karttunut. Täällä ei puutu luonnonetuja. Jos siis uutteruus, huolellisuus ja raittius olisivat suuremmat, kuin mitä ne valitettavasti ovat, saattaisi varallisuus Keminlapin tilallisessa väestössä, eritoten verojen vähyyden tähden, piankin tulla yleiseksi. Rovasti M. Castrénin muistiinpanojen mukaan 7 p:ltä kesäkuuta 1804 oli silloin Sodankylässä, kun uutistilat siellä olivat syyneissä arvioidut, 26 manttaalia, Kuusamossa 31 11/16 manttaalia ja Kuolajärvellä 6 1/12 manttaalia, paitsi 1 1/8 uutistilain manttaalia, jotka silloin eivät vielä olleet veronalaisia.

Talot tässä Lapinmaassa ovat vielä melkein kaikki kruununluontoiset. Ainoastaan Kuusamossa on osa tiloja perinnöksi ostettu. Ensimäinen perinnöksi osto tapahtui 1798. Mutta pitäjän 45:stä manttaalista on kuitenkin vielä ainoastaan 7 15/39 manttaalia perinnöksi ostettuja.

Niille Lapin uutisasutuksille, jotka eivät nauti vapausvuosia, vaan kohta perustamisen jälkeen ovat veroja suorittaneet, suotiin tosin vastauksessa talonpoikaissäädyn valituksiin elokuun 17 p:ltä 1762 ikuinen veronvapaus, mutta missä määrin tämä etu on voinut tulla Suomen Lapin hyödyksi, sitä en tiedä. Minulle tietämätön on niinikään, mikä tulos on ollut Oulun läänin maaherran vuonna 1830 alamaisesti tehdystä ehdotuksesta, että Lapin rahvaalle suotaisiin oikeus saada kruununuutistalonsa ilman lunnaita perintötiloina merkityiksi maakirjaan, josta Keis. Senaatti kirjeessä maaliskuun 2 p:ltä 1831 on ilmoittanut vastaisuudessa antavansa lausuntonsa.

Maataviljelevällä väestöllä täällä on, paitsi niitä poikkeuksia, jotka aiheutuvat paikallisista oloista, yleensä sama talous kuin Pohjanmaan talonpojilla, joskin metsästyksellä täällä on suurempi merkitys kuin siellä. Tämän väestön toimeentulo ei lienekään nyt niin huono kuin ehkä usein entisinä aikoina. Kuusamossa, Sodankylässä ja Kittilässä on yleensä parempi taloudellinen asema kuin väestöllä monella paikkakunnalla Suomen sisämaassa. Moni talonpoika siellä on kuoltuaan jättänyt jälkeensä, paitsi täydellistä pesää, jopa 3 à 400 riksiä puhtaassa rahassa. Hyvinä vuosina jotkut parempiosaiset korjaavat enemmän viljaa kuin mitä omassa taloudessa tarvitaan, ja ylijäämät huolellinen säästää katovuosia varten. On niitäkin, jotka töistä, 20:stä tahi 25:stä lehmästään — eräässä talossa Kittilässä tapasin 30:täkin — myyvät 25, jopa 50 ja vieläpä useammankin leiviskän voita vuodessa. Usealla on sitäpaitse melkoinen joukko poroja, joista hän, muuta hyötyä mainitsematta, saa lihaa, sarvia ja vuotia myytäväksi.