Tunturilappalaisilla ei ole kirkolla omia asuntoja, vaan he vierailevat inarilaisten luona ja nauttivat niiden puolelta paljon huomaavaisuutta. Heitä palvellaan kaikella ahkeruudella, josta kaikesta he runsaasti maksavat. Vähäisestä määrästä kenkäheinää, tai puolesta tynnyristä muuramia, ynnä muusta hyvästä palveluksesta he usein lupaavat kuormittain poronlihaa, jonka köyhä inarilainen sitten käy perimässä tunturiseuduilta. Ne porot, jotka susi on kaatanut, ovat sitäpaitsi inarilaisten tiettynä sivutulona. Yrmeä, vakava ja raitis inarilainen kohtelee sentähden vierailevaa porolappalaista sangen ystävällisesti. Kun tuo vieras markkinoilla juopuu, korjaa inarilainen hänet aina.
Tähän lappalaisten keskinäiseen suhteeseen kiinnitin nyt entistä enemmin huomiota. Ilma oli lauhkea ja tyyni, ja kaunis sarastus taivaanrannalla sai minut kävelylle. Olin kävellyt vähän matkaa markkinakojujen ohi Utsjoelle päin ja näin Pielpajavren toisella rannalla muutamia tulokkaita. Tunturilappalaisten seurassa aina olevien koirien haukunta ilmoitti heidän tuloa. Heti heidät huomattuansa, juoksi joukko nuoria miehiä ohitseni ja vanhoja käveli jälessä. He kertoivat minulle syyn nuorten kiireeseen olevan sen, että he tahtoivat vastaanottaa ja tervetulleiksi sanoa porolappalaiset ja pyytää heitä vieraikseen. Heti kun inarilaiset olivat joutuneet jyrkältä rantatörmältä jäälle, saapuivatkin porolappalaisten ylväät ja läähättävät porot, jotka väistääksensä vastaantulijoita heittäytyivät syrjään. Mutta inarilaiset heti tarttuivat ohjin, ja kukin talutti vieraansa poron mäkeä ylös. Suurella komeudella ja ihmisjoukon seuraamina porolappalaiset siten tuotiin isäntiensä kojuihin. Enin juhlittu oli Vuolle Aslakinpoika, eräs Norjan puoleinen lappalainen. Eräs nuorukainen Saijets, lumivalkeassa mekossaan kaunein inarilainen, minkä olen nähnyt, varsin solakka ja kolmen kyynärän pituinen, joka täällä on tavatonta, talutti hänen poronsa, ukon istuessa ja komeillessa suuressa tuuheassa karhunnahkaisessa kauluksessa hylkeennahalla vuoratussa ahkiossaan, jonka perässä kulki muiden muassa nuorukaisen vanha isä. Kun arvoisa vieras oli saapunut Saijetsin tuvalle, ja ukko autettu pulkastaan, kiersi tämä tervehdykseksi käsivartensa vanhemman Saijetsin kaulan ympäri ja painoi poskensa hänen poskeensa. Vuolle Aslakinpoika oli lähinnä Pietari Pannea rikkain lappalainen, ja sanottiin hänellä olevan noin 6 — 7 tuhatta poroa, jota paitsi hän oli jumalinen mies. Samalla tavalla, vaikka vähemmällä komeudella, saattoi vähälukuisempi seura Niilo Juusonpoika Vuolabbaa ja Niilo Vuollenpoika Perkeä, rikkaimpia ja arvokkaimpia Utsjoen porolappalaisista. Mutta kun melko rikas Juoksa Aslakinpoika Poini ajoi esille komeine tamineineen, eikä kukaan ollut häntä huomaavinaan, huusi hän: "Pojat, tulkaa ottamaan poroni". Vähän epäröiden yksi sitten tarttui hänen poroonsa ja talutti sen tupansa eteen. Kysyttyäni syytä tähän kohteluun, vastattiin minulle, että hän ei ole hyvä mies, ja sitä paitsi itara. Tätä katsellessani ajoi suuri joukko ihmisiä törmää ylös, ensin nuoria miehiä, toiset tummissa, toiset valkoisissa poroturkeissa, sitten vaimoväki. Nämät olivat samanlaisissa puvuissa kun miehet, paitsi että naisilla oli suuret verkaset, punaset, siniset tai viheriät, monivärisillä reunuksilla koristetut kaulukset. Heidän porojensa vyöt olivat koruommellut, niinikään kaulus, jossa poronkello riippui. Tuskin kelloja näkyikään riimujen suurten tupsujen lomitse. Tähän joukkoon vanhemmat inarilaiset eivät huomiota kiinnittäneet, vaan näyttivät melkein närkästyneiltä tästä komeudesta. Nuoret taas, semminkin ne, jotka enemmän aikaa olivat oleskelleet Jäämeren rannalla venäläisten ja norjalaisten parissa ja pitivät itsensä toki parempina, näkyivät arvostelevan, kuka oli maukkaimmin koristanut poronsa. Äskenmainitut olivat rikkaiden porolappalaisten lapsia. Niistä oli Kadja (Kaarina), yllämainitun Vuolle Aslakinpojan tytär, kaikkein mielestä kaunein ja parhaiten koristettu. Näiden seurassa oli nuoria, rikkaita porolappalaisia. Inarilaisia, joita pidettiin liian halpoina ja köyhinä, jotta heille tarvitsisi osoittaa hyväntahtoisuutta, eivät nuo rikkaat nuorukaiset sietäneet, ja kaunottaret syrjäyttivät heidät varmaankin ylenkatseella. Inarilaisten pojat saattoivat porot metsään, vanhempien kestitessä vieraitansa viinalla ja ruualla. Mutta monen rikkaan lappalaistytön poroa ei luovutettukaan inarilaisille, vaan saattoivat niitä metsään ne nuoret, joiden seurassa hän oli saapunut.
Useita talonpoikia oli niinikään saapunut, tuoden mukanaan viinaa, ja olipa myöskin tullut nuoria kauppamiehiä Torniosta. Nämä ovat ainoat, joilla on oikeus käydä täällä kauppaa. Talonpoikien täytyi niille myydä enimmät viinansa, ja ne sitä eivät anniskelleet ryypyttäin, vaan möivät astioittain lappalaisille. Torniolaisten tavaroina oli lyijy, ruuti, hamppu, köydet, karkeat kankaat, padat, kattilat, rautakalut sekä monenmoiset korut, joita he vaihtoivat porotaljoihin, metsäntuotteisiin, ketun-, saukon-, näädän- ja oravannahkoihin, kapakalaan y.m. Talonpojilla oli yksinomaan viinaa, jolla he ovat turmelleet ja yhä turmelevat lappalaisia, niinkauvan kun ei voida tätä ankarasti kiellettyä salakauppaa ehkäistä. Kun lappalainen saa lekkeriinsä viinaa, ei se enään ole hänen, vaan ystävien omaisuutta. Istutaan heidän kanssaan ja pullo kiertelee seurueessa. Yksi pistää piippuun, sytyttää, vetää muutamia savuja ja tarjoo sen naapurille. Siten sekin kiertelee ystävien kesken ja sen täyttää se, joka on vetänyt viimeisen sauvun, tahi se, joka luulee omaavansa parhaat tupakat. Se on onnellista elämää, kunnes pullo on tyhjennetty. Viinahan on lappalaisen sulojuomaa; siitä hän antaa kaikki, kun sitä on saatavissa; jollei ole, niin hän ei sitä kaipaa.
Markkinoilla loisti muita etevämpänä Kadja, ja kun hän liikkui markkinapaikalla tulipunaisessa verkamekossaan, joka oli hopeavyöllä lujasti kiinnitettynä vyötäreihin, seurasi häntä aina puolentusinaa nuoria miehiä, ja jokainen mielellään veti esiin viinapullonsa, jonka hän jollakin tavoin oli markkinoilla hankkinut, tarjoten Kadjalle. Hän taas joka kerta suvaitsi sillä kostuttaa huuliansa. Kun Kadja tuli kauppatupaan, pysähtyi hän aina vaatimattomana ovenpieleen, ikäänkuin ei välittäisi hyllyille asetetuista korukaluista. Kun joku vanhempi sanoi: "Tuo rikas tyttö kai täältä ostaa monta kaunista kalua", hän vastasi, suu vain puoliavoinna ja silmät alasluotuina: "mitäpä minä, lappalaistyttö, noilla tekisin." Itse markkinapäivänä nähtiin Kadjan kuten monen muunkin nuoren lappalaistytön, nojautuvan lemmittyynsä, molemmat yhtä kömpelöitä liikkumaan. Välistä poikettiin kauppatupaan, jossa pullo täytettiin ja ostettiin poltettua sokeria, lakritsaa y.m., istuttiin hangelle, juotiin ja tarjottiin lemmitylle. Vakavat inarilaiset ohimennessään loivat harmilla ja ylenkatseella silmänsä tuohon heidän mielestään pahentavaan menettelyyn. Tavallinen seuraus oli, että kun lähdettiin paikalta, jäi sinne aina jokunen loikomaan, ja silloin oli inarilaisen asia korjata hänet. Kun tuli hämärä, niin joku vanha eukko, kernaimmin sukulainen, kummi tai muutoin likeinen tuttu, seurasi tyttöjä kotiin, ei juuri siveellisyyden tähden, vaan päästäksensä osalliseksi tarjoilusta, sillä nuoret miehet etsivät tyttöjä ja tarjoilivat niille viinaa ja sokeria, jolloin muijatkaan eivät jääneet osattomiksi.
Toisena markkinapäivänä tapasin toisista erillään olevan pitkän norjalaislappalaisen, puettuna tavallista suurempaan, uuteen ja kauniiseen poroturkkiin. Kysyin myisikö hän sen. "Kyllä, jos saan hyvää rahaa" — siis hopeariksejä. Pyysin häntä tupaani, koettaakseni turkkia, mutta hänellä oli verukkeita. Sillä välin oli ympärillemme kokoontunut joitakuita lappalaisia kuulemaan kaupanhieromistamme. He kai aavistivat tuosta hänen vastenmielisyydestään riisua turkkinsa, että hänellä oli kätkettynä jotakin omaa itseänsä varten. Kumppani rupesi hypistelemään hänen rinnustaansa, ja silloin purkautui viinasuihku hänen povestaan. Hänellä oli, näet, kaulassa riippuva turskan maha täytetty viinalla. Lappalaiset usein käyttävät sellaisia viina- ja hylkeenrasva-astioina. Pussi ripustetaan kaulaan vaatteiden alle, ja jollei se ole täysi, eivät kumppanit helposti huomaa, vaan saattaa siten vähemmin antelias säilyttää sitä, paremmin kuin muissa astioissa, itseänsä varten. Saadaksensa ryypyn, hän vie mahansuun, joka on ahdas, omaan suuhunsa, ja painaa rakkoa. Jos toinen lappalainen huomaa hänet tässä toimessa, koettelee hän kohta hänen poveansa, ja heti on hänen ympärillään koko seurue. Varat kursailematta tyhjennetään, sillä matkoilla on ainakin viina ja tupakka yhteistä omaisuutta.
On hupaista katsella markkinain vireätä elämää ja liikettä. Paitsi käräjätupaa, papin ja voudin tupia, on täällä seitsemän tahi kahdeksankymmentä kirkkotupaa ja neljä yksityisten kauppiaiden kojua. Kaikki ovat hirsistä rakennetut, ja kaikissa on harmaasta kivestä tehdyt takat. Kussakin tuvassa on pari akkunaa, ja ainoastaan poikkeustapauksessa ovat ne puolta neliökyynärää suuremmat. Ani harvoin on tupa siksi korkea, ettei pitkäkasvuisen miehen pää ulottuisi kattoon. Pakkasta vastaan ne yleensä eivät ole hyvin varustetut.
Kotimatkalla markkinaväki on tietystikin mitä paraimmalla tuulella. Vuonna 1826 matkustin sellaisessa seurassa. Tunturilappalaiset olivat lähteneet ennen minua; tie oli siis auki ajettu. Saapuessani Paksuednamiin, he jo olivat asettaneet lihapatojansa tulelle tiheässä mäntymetsässä. Porot söivät. Tavarainhinnoista, kauppamiehistä ja siitä, kuinka kukin oli kaupoissaan onnistunut, puhuttiin; mutta inarilaiset pitivät tätä tyhjänä jaarituksena. Kerskailevimmat kilpailivat, kuka suurimmat lihapalaset sai pannuksi yhteiseen pataan. Useimmat leikkasivat merkkinsä tikkuihin, joita pistivät omiin lihapalasiinsa, tunteaksensa ne, kun ne olivat keitetyt. Näiden valmistusten aikana saapui paikalle Aslak Vuolevinpoika Ruijasta ja Niilo Juusonpoika Utsjoelta. He teurastivat heti kumpikin poron, joka maan tavan mukaan hyvin soveltuikin rikkaille ja arvossa pidetyille porolaisille, ja pöyhkeillen he lausuivat, ettei huolita kuljettaa muassa suuria eväitä, vaan on mukavampi, että ruoka itse, s.o. teurastusporo, juoksee mukana, niin voi antaa lihapalankin, kun tapaa ystäviä ja tuttuja matkalla. He pistivätkin niin kookkaita lihakappaleita patoihin, kuin niihin suinkin mahtui, ja lausuivat ylpeillen: "Tuossapa minä löysin tilaa lihakappaleelleni." Oli muutamia, joilla ei ollut muuta tekemistä, kuin hoitaa tulta ja sen ääressä jyrsiä kuivattua lihaa tahi kalaa, jonka ohessa söivät "kakkua". Niitä kehoitti Aslak Vuolevinpoika ottamaan hänen varastostansa mitä mieli teki. Samoin Niilo Juusonpoikakin. Yhä uusia poronlihoja viskattiin vaan puoleksi tyhjennettyihin patoihin, sitä myöten kun jo kypsyneet palat ongittiin sieltä pois ja jaettiin merkkitikkujen mukaan. Toisia matkamiehiä yhä vain saapui, ja uusia lihapatoja asetettiin uusille nuotiotulille.
Semmoisessa ihmisjoukossa olisi ollut turha laskeutua levolle ennenkuin yleinen hiljaisuus oli syntynyt. Sillä lihapalat, tupakkapiiput ja viinapullot, joita lappalaiset pitivät yhteisenä omaisuutena, kiertelivät lakkaamatta. Jotkut vakavat, ja vaikkapa köyhät, kuitenkin ylpeät inarilaiset, ujostelivat, kun ottivat esille niukat kuivatunkalan- ja lihavarastonsa. He palvelivat iloista seuraa tuomalla puita nuotioihin ja vettä järvestä, ja saivat siitä hyvästä syödä tarpeekseen runsaista lihapadoista. Sillä se, jota omistajat eivät syöneet, riitti ylenpalttisesti muulle seuralle. Kun oltiin kylliksi ravitut tuoreella lihalla ja rasvaisella liemellä, ottivat inarilaiset kaikki tähteet, panivat ne yöksi jäätymään, ja kuormittivat ne aamulla ahkioihinsa, jäätyneet lihaliemen möhkäleetkin, jotka he illan tullessa käyttivät valmistaessaan tuota yleisesti käytettyä pettuvelliä. Sellainen ravinto lieneekin inarilaiselle, jonka ruokana usein on hapan ja mädänsekainen liha, varsin terveellinen, semminkin talvisin, jolloin hän usein potee keripukkia ja matoja. Ravitsevaa se kai on, koska mies, joka sitä on syönyt runsaan annoksen, kestää ilman muuta ravintoa koko vuorokauden rasittavillakin matkoilla, tahi hiihtäessä. Kun minulla joskus on ollut renkinä inarilainen, on hän, vaikka olen hänelle pitänyt niin hyvää ja tuoretta ruokaa, että siihen rikkaatkin lappalaiset tyytyisivät, valittanut pahoinvointia, ellei joskus saa kansallisruokaansa, pettuvelliä.
X.
Käräjät Inarissa 1827.