Sellaisella matkalla terveys ehdottomasti pilaantuisi, tahi paleltuisi ihminen kuoliaaksi, ellei käytettäisi paikkakunnan ja ilmanalan mukaista pukua. Siihen kuuluu:

1:ksi. Kallokak (lapinkengät), poron päänahasta tehdyt, karvat ulospäin, ja niissä sukkien asemesta lapinheinää. Tätä heinää kootaan suvella, tavallisesti elokuun alussa, sidotaan lyhteiksi, kuivataan ja pehmitetään nuijalla, kunnes se hajoaa pieniksi syiksi, kuten hamppu tai pellava. Siten valmistettuna sitä säilytetään talven varalle ja sullotaan kenkiin ylt'ympäri jalkaa. Parilla kolmella leiviskällä tätä muokattua ruohoa köyhä kalastaja-lappalainen saapi rikkaalta porolappalaiselta teurastusporon. Se onkin kengässä ehdottomasti lämpöisempi kuin useakin pari sukkia, ja jos sitä kerran vuorokaudessa kuivataan takkavalkean ääressä, niin se on käyttökuntoinen kahdeksan vuorokauden ajan. Kengänvarsi, joka ulottuu puolisääreen, sidotaan parin kyynärän pituisilla pauloilla, jotka kääritään useaan kertaan säären ympäri, siksi tiiviisti ja lujaan, ettei lumi pääse kengän sisään.

2:ksi. Päällyshousut (puvsakak) poron nahasta, ja karvaiset puolireiteen, mutta sitä ylempänä peitatusta nahasta. Ne ovat lämpöiset ja melkein vedenpitävät.

3:ksi. Sarkaiset alushousut (kagges puvsakak).

4:ksi. Poronnahkaturkki eli peski (peska muodda), tiiviiseen sidottu kaulan ympäri, ettei lumi sinne pääse. Se on paidan näköinen eikä ulotu paljon polvia alemmaksi, koska se muutoin olisi liian epämukava lumessa kahlatessa. Vieras pukee sen tavallisten vaatteiden päälle, mutta lappalaiset käyttävät sen alla ainoastaan lammasnahkasta turkkia, villat ihoa vastaan, paidan asemesta. Suvella käydään sarkamekossa, jonka päälle sateessa vedetään muodda s.o. semmoinen poronnahkaturkki, josta karvat jo ovat lähteneet.

5:ksi. Karhunnahkainen kaulus (siebenavte), johon lappalaiset käyttävät täysikasvuisen karhun taljasta; niin että päästä ja niskasta puoliselkään saakka saadaan yksi kaulus, takapuolesta toinen ja koivista kolmas. Siinä on soikea aukko, niin laaja että ihmisen pää hyvin siitä mahtuu läpi. Kaulus on tiiviisti niskassa kiinni. Se peittää niskan, hartiat ja rinnan, pitäen niitä lämpöisinä ja kuivina, ja on sitä paitsi koristuksena. Sitä eivät kuitenkaan käytä naiset, jotka sen sijaan, etenkin matkoilla, pakkasessa tai rajuilmassa käyttävät sarkakaulusta, tavallisen sadetakin kaltaista. Se on, kuten ensinmainittukin, sidottava nauhoilla kaulaan ja vyötäreihin.

Lakki, joka on venäläisen talonpojan lakin kaltainen (inarilaiset käyttävät patalakkia), on sisäpuolelta vuorattu nahalla, sekä tavallisesti päällystetty veralla ja leveällä nahkareunuksella. Toisenlainen on naisten päähine. Se on muodoltaan huippuinen, viheriästä, punaisesta tai sinisestä verasta tehty, puinen nappi neulottu huipun sisään, ja sitä paitsi kaikenlaisilla koristeilla ommeltu, sekä kirkkomatkoilla kiedottu koreaan silkki- tai pumpulihuiviin, toisen samanlaatuisen peittäessä kaulan. Vyötäisillä on kummallakin sukupuolella nahkainen tai villainen, 4 tuuman levyinen vyö.

* * * * *

Sain 1822 käskyn lähteä Enontekijäisiin, ollakseni siellä Tuomiokapitulin valtuutettuna eräässä oikeusjutussa. Tämä matkani oli vaivaloisimpiani Lapinmaassa. Aamuhämärässä lähdin Inarista. Tie oli auki, porot reippaat. Kun saavuin Tervettivaan, viimeiseen lappalaiskotaan Inarissa n.s. Muonioniskan tien varrella, sain tietää, että siellä asuva lappalainen, odottaessaan minua, jo varhain aamulla oli kokenut kalanpyydyksiänsä, ja saanutkin muutamia rautuja ja siikoja. Ei ollut vielä päivällisaika, mutta miehen pyyntö, hyvä porolaidun ja mainiot kalat saivat minut odottamaan niiden keittämistä, semminkin kun 20 penikulman taipale erämaan läpi nyt oli suoritettava. Syötyäni lähdin ja yövyin matkustavaisia varten rakennettuun kotaan. Siellä ei ollut ovea eikä penkkejä. Olin nyt matkustanut 7 penikulmaa. Toisena päivänä kuljettiin 4 penikulmaa hyvissä oloissa Sankavaaraan. Kolmantenakin päivänä kävi vielä kaikki hyvin, vaikka lumi oli syvää, ja porojen täytyi siinä kahlata. Olin luullut että, jos lähtisimme varhain liikkeelle, sinä päivänä pääsisimme tunturin poikki. Oli sunnuntai, eikä lappalainen mielellään silloin matkusta. Pidettiin siis lyhyt jumalanpalvelus ja lähdettiin, mutta ei oltu päästy kuin 3 penikulmaa, kun Peltovuomatunturin juurella puhkesi kauhea rajuilma, ja meidän täytyi viettää neljäs ja viideskin päivä hirveässä tunturiseudussa, ilman tulta, ja vilua ja ilmaa vastaan etsien suojaa kuopissa ja rotkoissa, sillä semmoisissa oloissa emme rohjenneet jatkaa matkaa tuntureilla. Siellä uhkasi hautautuminen tunturin kuiluihin. Ja kun valitin lappalaisille oloamme näissä hornan kuiluissa, olin heidän mielestään varsin kohtuuton; sillä hätäkö meillä täällä, sanoivat he, toista olisi tuolla tunturilla. He olivat omalta kannaltaan oikeassa, sillä he olivat tyytyväiset kun saivat runsaasti syödä kuivatuita kaloja ja lihaa. Mutta minua se ei tyydyttänyt. Heitä ei koskaan vaivaa vilu hyvissä turkissaan; minua taas yhäti matkapuvussa oleminen rasitti, ja minua siinäkin paleli. He saivat janonsa sammutetuksi lumen syömisellä; minä en. He nukkuivat vaikka vuoret jymisivät, pilvet järkkyivät, myrskyt raivosivat ja peittivät vuoret kinoksilla; mutta minä en saanut unta, joka olisi yötäni lyhentänyt. Kaikkialla lensi lumivyöryjä ympärillämme, ja ne yhä kasaantuivat tunturien kupeille. Mutta vihdoin nämäkin vaikeudet lakkasivat. Päivällisaikaan selkeni, ja me saimme jatkaa matkaamme. Tunturilla ei ollut niin syvää lunta, kuin metsäalalla. Porot siis voivat siellä juosta, ja lumelle muodostuneella jääkalvolla pulkka luisti hyvin, joten illalla pääsimme metsäseutuun Peltovuoma Tuoddarin eteläpuolella. Matkan vaivoja, uupumusta, jäsenten jähmettymistä, ja viikon ajan olemista nahkapuvussa lievensi koko lailla lappalaisten vilpitön ilo, kun saapuivat pulkkani ympäri ja kiittivät Jumalaa, joka oli meidät tunturilta pelastanut. Nyt olemme metsässä, sanoivat he, eikä ole hätää mitään, Jumalan kiitos; täällä voimme virittää nuotion ja täällä keittää. Vihdoin, oltuamme 8 yötä ja päivää erämaassa ja tuomarin ja lautakunnan odotettua meitä kaksi vuorokautta, saavuimme käräjäpaikkaan Enontekiäisen Peltovuoman kylään, kuljettuamme 220 virstaa halki erämaan, jossa, paitsi mainittua poikkeusta, ei tavata yhtään ihmisasuntoa. Semmoinen on näiden kovaonnisten seurakuntien käräjämatka. Koko käräjäkansa myönsi kumminkin, etteivät he koskaan tällä matkalla olleet niin kovia kokeneet, eikä kukaan ennen ollut pakotettu viettämään kahta vuorokautta tuntureilla. Kaksi miestä sairastui tästä vaivaloisesta matkasta, eivätkä he parantuneetkaan, vaikkakin kuolema saavutti heidät vasta seuraavana talvena.

Päätin jatkaa matkaani Ouluun. Enontekiäisissäkin keli paljon lumen tähden oli sangen huono. Sieltä vanha lautamies kyyditsi minua. Poroni oli heikko, jonka tähden minun usein täytyi kävellä. Milloin rikkoontuivat valjaat, milloin taas lautamies tuli auttamaan poroani. Alussa hän ei nurissut, sillä hän oli hyvillään tehdessään tuttavuutta kanssani. Hän oli tuntenut isäni, ja oli paljon kuullut esi-isistäni lappalaispappeina, joita hän sanoi apostoleiksi; mutta vihdoin monet vaivat uuvuttivat sekä hänet että poroni, ja hän tiuskasi: "Olisitte hyvä pappi muualla, mutta ette laisinkaan sovi Lappiin; eivät jaksa porot teitä raahata, eivätkä kestä valjaat. Eikö piispalla ollut pienempää miestä lähetettävänä." Lappalaiset pitävät suurena ansiona että pappi on pieni jotta sitä voi helposti kuljettaa. Vuonna 1811 Sodankyläläiset päättivät kirkonkokouksessa papikseen pyytää A. E-tä, syystä että hän oli keveä; ja vaivoin saatiin heitä perustamaan pyyntönsä muihin syihin, sillä tätä he pitivät jo kyllin pätevänä.