Oltuani paluumatkalla pari päivää äitini, ja lisäksi muutamia päiviä sukulaisten ja ystävien luona, lähdin taas matkalle, mutta tämän viipymisen sain kalliisti maksaa monen liikayön vietolla taipaleella, kun varhainen kevät sai tiet vajoamaan jo huhtikuun alussa. En sittenkään malttanut olla poikkeamatta Sodankylän pappilaan, josta vielä on 46 penikulmaa Utsjoelle. Pari vuotta sitten muuttaessani Utsjoelle oli Sodankylän kirkkoherra, 60-vuotias vanhus, leskenä. Pakinoituamme nyt vähän aikaa hänen kanssaan, tuli luoksemme mielestäni 18 vuotias, soma tyttö viinapullo ja pikari kädessään, nykäsi pastoria takista ja kehotti tarjoamaan vieraalle. Heidän tuttavallinen välinsä hieman ihmetytti minua, mutta siitä pian selvisin. Tämän tytön, sanoi ukko, olen nainut senjälkeen kun viimein tapasimme toisiamme. Olen melkein koko virka-aikani elänyt erämaassa, eikä minulla ole vaatteita kosintamatkaa varten. Nuoret herrastytöt sitäpaitsi nauraisivat minulle, enkä vanhasta välitä. Tämä tyttö palveli talossa jo vaimovainajani aikana, ja pidin häntä sopivana hoitajakseni. Sentähden, sanoi ukko, ajattelin: olkoon menneeksi! Siihen hän makeasti nauroi, enkä ollut ennen nähnyt ukkoa yhtä hilpeänä. Matkalle oli kuitenkin kiire ja hädin tuskin saavuin 5 p. toukok. Inariin, jossa kansa oli jo vastassani rukouspäivää viettääksensä. Sillä oli kiire kalastukseen ja linnunpyyntiin, ja sentähden erottiin jo seuraavana päivänä. Keli oli mitä kurjin. Inarin ja tunturiseudun välillä meidän täytyi enimmäkseen kulkea jalkapatikassa, tahmeassa lumessa, ja kaikki rotkot olivat vettä täynnä. Tuiki laihtuneet porot raahasivat vaivaloisesti melkein tyhjiä ahkioitamme. Monin paikoin maa oli paljas ja purot virtasivat. Siitä oli seurauksena kiertomatkat ja ajanhukka, niin että kului kaksi vuorokautta, ennenkuin olimme suorittaneet tuon 5 penikulman taipaleen tunturiseudulle, jossa vielä oli täysi talvi. Porot virkistyivät ja kulku kävi muutoin hyvin, mutta peläten ruuanpuutetta, jos sivuuttaisimme Utsjoen kirkon, tien oppaat liian aikaisin poikkesivat Utsjoen laaksoon, jossa virrat ja järvien rannat jo olivat siksi auenneet, että useissa paikoin oli vaikea päästä jäälle ja siitä taas maalle. Kuuden vuorokauden vaivojen perästä jylhissä metsissä ja autioilla tuntureilla, jolla matkalla virrat olivat turmelleet ruokavaramme, vaikka niitä paremman puutteessa kuitenkin täytyi ravinnoksi käyttää, ajoimme seudussa yksinään asuvan lappalaisen Matti Matinpoika Aikion kodalle, toivoen siellä ehkä löytävämme verkkoja, joilla meidän sopisi pyytää kaloja joesta, uupuneiden porojen levätessä; sillä Matin luulimme jo lähteneen kesäasuntoonsa. Mutta savu nousikin kodasta; ovi oli auki, akkunaa ei ollut. Vaikka siellä oli pimeä, huomasimme kuitenkin padassa kauniita, äsken saatuja kaloja, ja nythän kelpasi kalat ja kalaliemi. Leipää ei ollut, ja juomana oli vesi. Ruokahalu oli hyvä, isäntä hilpeä ja omalla tavallansa kohtelias.

Täällä lepäsimme kunnon ukon luona päivän, ja illalla jatkoimme matkaa kotiapäin. Keli oli hyvä, mutta täälläkin olivat rannat auki, ja pääsy jäälle mitä vaivaloisin. Sen yön aikana kuitenkin kuljettiin pari penikulmaa, ja aamulla varhain saavuimme nimismies Högmanin luo. Helluntaiksi, 26 ja 27 p. toukokuuta, pääsimme kirkolle.

* * * * *

Yhden oppaan ja yhden Raidolmain tahi poronraition hoitajan seuraamana lähdin joulukuussa 1826 Inariin. Tultuamme Kassajalgeen, oli täällä koossa koko joukko Norjan lappalaisia odottamassa tuloani, voidakseen siten epäsuotuisassa kelissä seurata minun jälkiäni Inariin, jonne hekin olivat matkalla. Ehdotustani, että matkustaisivat edelleen sillä aikaa kun minä syötin porojani, siis ei otettu kuuleviin korviinkaan. Yksin en uskaltanut lähteä yön selkään, kun tie oli ummessa. Minunkin oli siis pakko jäädä tänne yöksi. Puoliyön aikana käskin oppaani virittämään tulen. Vähitellen alkoi sitten yksi ja toinen tuvassa olevista nousta ylös, mutta paljon lukuisempi joukko yhä vielä nukkui ulkona viritetyn nuotion ympärillä. Kello 4 aikana oli jo suurin osa heistä jaloillaan, mutta ei kellään heistä näkynyt olevan matka mielessä. Vihdoin lähdin minä miehineni. Oli kaunis kuutamo, ja kelikin olisi ollut hyvä, jos tie olisi ollut auki. Mutta paljon lumen tähden oli miesteni pakko tuon tuostakin taluttaa porojamme. Penikulman matkan kulettuamme tavoitti meidät tuo seurue, jolla meidän aukasemamme tie oli ollut käytettävänään. Pysähdytimme poromme, jotka silloin alkoivat kaivaa jäkäliä lumen alta. Mutta ei yksikään tuhoista ajanut edellemme. Hekin antoivat poronsa syödä, ja joku heistä riisuikin poronsa. Vähän aikaa mietittyään, huomasivat useimmat heistä kumminkin kohtuuttomaksi, kun olimme yhtä seuraa, että minun pitäisi koko matkan avata tietä. Utsjoen lappalaisia oli näet sillä välin saapunut, he kehoittivat seuraamaan, ja niin tekivätkin Norjalaiset. Vähintäinkin sadalla porolla ajoivat he nyt ohitsemme. Vasta syötyämme lähdimme mekin liikkeelle. Tuon seurueen saavutimme kumminkin vasta Mierasjavren kodalla, vaikka nyt olin käyttänyt 1 1/3 penikulman matkaan ainoastaan puolet siitä ajasta, jonka ensimäiseen penikulmaan olin täytynyt tuhlata.

Nyt syntyi uusi kinastus edellä ajamisesta, mutta se loppui kuitenkin siihen, että muutamat nuoret miehet, joiden porot olivat valjastetut, ratkaisivat asian. "'Isä' vaivaantuu enemmän tunturilla kuin me, jotka olemme niihin tottuneet. 'Isä' levätköön täällä hieman, kyllä nuo muut lähtevät meidän perässämme; mutta ette saa viipyä kauvan, sillä taivas ei ole tyyni ja saattaa syntyä rajuilma." Ja niin lähtivätkin kaikki, niin että minä hyvin ajetulla tiellä joutuisasti pääsin muiden jäljissä.

Tunturilla ei ollutkaan enään paljon lunta. Kun siellä noin puolimatkalla syötettiin poroja ja juteltiin, tuli luokseni vaimo, joka valitti vatsankipua ja pyysi lääkkeitä. Kotiapteekissani kuljetin aina mukanani muun muassa viinaa ja kiniiniä, ja annoin sitä vaimolle, joka sanoi lääkkeen tehneen hänelle hyvää. Kun samana iltana saavuimme ensimmäiseen asumukseen Inarissa, en huomannut sairasta vaimoa ja tulin siitä levottomaksi, etenkin kun sain kuulla että hän oli raskaudentilan viime asteella. Moittiessani väkeä siitä, että olivat jättäneet hänet, puolustautuivat he sillä, että hänellä muka oli toinen nainen seurassaan. Juteltiin ja syötiin; toinen pata toisensa jälkeen nostettiin tulelta pois, ja minunkin ruokani oli valmis, kun samalla noin 20 vuotias lappalaistyttö saapui huoneeseen. Hänen päänsä, poskensa ja otsansa olivat myrskylakin peitossa. Se oli kokonaan huurteinen, ja samoin muukin pukunsa. Hänkin oli matkalla joulunviettoon. Ei hän vielä ollut tervehtinytkään, ennenkuin kysyin, tiesikö hän mitään sairaasta vaimosta. "Kyllä, hän on täällä" kuului vastaus, ja samassa alkoi hän purkaa myttyä, josta nyt kuului lapsen itkua. Vaimo oli synnyttänyt tunturilla. Riensin ulos kutsumaan häntä sisään, tapasinkin hänet nuotiolla, johon jo oli asetettu kattila, jossa vettä lämmitettiin lapsen pesemistä varten. Lapsi oli sillä välin vapautettu kääreistään, jona oli ollut jäniksen nahka, päällystetty poronvasikan nahalla. Tuvassa luovutettiin vaimolle mahdollisimman paras vuodesija, mutta siihen vuoteeseen hän ei mennyt ennen kun oli tytön avustamana pessyt lapsensa. Kysyttyäni hänen terveyttään, hän vastasi kyllä jaksavansa olla liikkeellä, jos sitä sallittaisiin. Ja kun moitin häntä siitä, että oli semmoisessa tilassa lähtenyt matkaan, sanoi hän lähteneensä Inariin, sieltä hankkiaksensa itselleen piian, jota hän tarvitsi juuri tämän tilansa tähden. Inarista hän oli luullut joutuvansa takaisin ennen synnyttämistään. Muutoin hän arveli, että tuo vaeltava lappalaiselämä ei suinkaan ollut sen mukavampi, päinvastoin vaivaloisempi, kuin tämä kirkkomatka hyvällä ilmalla ja hyvien ihmisten seurassa. Kun lähdin täältä, jäi hän sinne ja lupasi siellä viipyä kunnes täydellisesti toipuisi. Mutta jo joulujuhlan alussa tapasin hänet lapsineen kirkolla. Ettei äiti eikä lapsi tällä matkalla saaneet mitään vammaa, havaitsin kun v. 1831 muutin Lapista pois. Vilu ja varhainen työhön ryhtyminen synnyttämisen jälkeen vaikuttavat kuitenkin varsin haitallisesti moneen lappalaisvaimoon. On useita esimerkkejä siitä, että vaimot, jotka liian varhain ovat lähteneet liikkeelle, useita vuosia ovat sairastaneet ja semmoisina pysyneet kunnes uudestaan ovat joutuneet raskaudentilaan. Kerran ripitin vaimoa, Antti Antintytärtä, joka tämmöisestä syystä oli 18 vuotta maannut rampana. Mutta yleensä lappalaisnaiset synnyttävät helposti.

* * * * *

Joulukuussa 1830 matkustin etelästäpäin Inariin. Puljusta lähtiessä on kuljettava Peltovuomatunturin poikki, josta tällä kertaa helposti suoriutuimme. Ensi päivänä ajoimme 8 penikulmaa, ja seuraavanakin päivänä kävi kaikki hyvin, paitsi että Vaskojoella oli tulvavettä, joten täytyi nousta pulkasta ja kahlata vedessä. Kyllä silloin kysytään että ovat jalkineet kunnossa.

Mutta nyt puhkesikin taas hirveä rajuilma, ja opas oli ainoa johon voimme turvautua. Hän hiihti edellä, ja nopeasti lappalainen hiihtääkin, mutta kun hänellä on perässään kuljetettava syvässä lumessa kahlaava poro, joka tekee vastarintaa, hän ainoastaan hitaasti edistyy, eikä sitä kestä reippainkaan mies muuta kuin muutaman virstan, ennenkuin hänen täytyy levähtää.

Kuljettuamme kahdeksan tuntia pääsimme tiheään metsään ja yövyimme siellä. Reippaat ja uupumattomat kyytimieheni suostuivat lähtemään yöllä eteenpäin valmistamaan meille tietä, joka sitten olikin hyvä. Olimme yhä vielä Vaskojoen rannalla. Siellä kun on hyviä niittymaita kehoitin ja sain seurassamme matkustavan Antti Aikion suostumaan uutisasunnon perustamiseen täällä, joka on kylläkin tarpeen tuolla 20 penikulman pituisella autiolla taipaleella.