Jatkaessamme matkaamme tapasimme porolappalaisia, jotka pyysivät meitä kotaansa. Pari tuhatta poroa olikin tallannut lumen lujaksi, ja matka siis luisti nopeasti. Isäntäväki otti meidät ystävällisesti vastaan, ruokaa tietysti tarjottiin. "Jumalan kiitos", lausui isäntä, "minulla on kaikkea, sano vain mitä haluat". Tupakkamassini kierteli seurassa, ja kun se saapui minulle takaisin, löysin siinä, piippuani täyttäessäni, Norjalaisen hopeariksin, jonka siihen oli pujahuttanut isäntä. Hän oli rikas Norjan lappalainen, jonka nuorimman lapsen juuri olin kastanut, ja hän oli tahtonut osottaa minulle kiitollisuuttansa kun oli päässyt 20 penikulman matkasta oman papin luo. Riksi jätettiin isännälle pohjarahaksi nuoren kansalaisen toimeentuloa varten.

Lähdettyämme tästä Norjan lappalaiskylästä saavuimme Kolmen kuninkaan järvelle. Tästä on vain yksi penikulma Inariin. Aina kun etelästä tulee tälle järvelle ovat matkan rasitukset unohdetut. Nyt täytyy poroparkain ponnistaa viimeiset voimansa. Vaikka ovat olleet välttämättöminä ja uskollisina seuraajina halki erämaan, ei niitä nyt säästetä. Jos olisivat kuinkakin lamaantuneita tuosta pitkästä matkasta, joka aina suoritetaan samoilla poroilla, lyöpi jokainen poroaan kiiruhtaakseen sen kulkua. Ja alituiseen kuuluu huutoa. Kaikki saatavissa olevat kulkuset ja kellot pannaan porojen kaulaan. Huumaavassa kalinassa ja kilinässä jatketaan matkaa. Se, jonka poro uupuu, jää säälimättä jälkeen, vaikka erämaassa kyllä uskollisesti pysyttiin koossa. Sillä nyt on seurakumppanuus lopussa, ja vasta markkinapaikalla kädet taas liittyvät tervehdykseksi.

Minuun on mainittu järvi erityisellä vetovoimalla vaikuttanut.
Se näet muistuttaa minulle lappalaisten entistä pappia Esaias
Mansvetuksenpoikaa, tuota Lapin lähetyssaarnaajaa, josta puhutaan
kertomuksessani Lapin kirkollisista oloista.

* * * * *

Jouluna 1823 kävin Inarissa. Siellä ei tapahtunut mitään sanottavaa, ellen mainitse sitä, että silloin, enemmän kuin muina vuosina, olin puheenjohtajana lappalaisten kotakäräjissä, heidän kutsumana ratkaisemaan useita heidän pieniä riitojaan uutisasukasten kanssa, jotka yhä ahnaammin tahtoivat anastaa lappalaisten entisiä maa-alueita. Minä olin lappalaisten kanssa samaa mieltä, että nimittäin ikimuistoinen nautinto oli pidettävä perustuksena, ja uutisasukkaatkin näkyivät jättävän asiat sille kannalle.

Viileässä ilmassa ja kutakuinkin huonolla kelillä lähdettiin paluumatkalle Utsjoelle, ja matka oli sen vuoksi jotensakin vaivaloinen. Mutta olkoonpa ilma kuinka edullinen tahansa, on sittenkin mieluisampi kulkea jokilaaksossa kuin tuntureilla, ja kun siis tuntureilta laskeutuu alas Utsjoen laaksoon Mierasjavrelle, ollaan koko lailla iloisempia kuin ne, jotka parempiosaisissa paikkakunnissa pitkää taipaleen päästä uupuneella hevosella pääsevät kievariin. Järveä ympäröivät korkeat vuoret ikäänkuin seininä. Myrskyt ja rajuilmat siis eivät raivoa siellä niin tuimasti, kuin tuntureilla, ellei pohjoistuuli satu. Lappalaiset sanovatkin, että kun pahassa ilmassa tuntureilta päästään metsään, niin on tultu suomalaiseen pirttiin — jonkamoista asuntoa heillä ei ole. Mierasguojkan koski juoksee vuoriseudun halki niin syvässä uomassa, että on mahdoton kulkea sen rannalla. Mutta talvella on koskessa ja joessa tavallisesti niin vähän vettä, että rantavesi jäätyy pohjaa myöten, muodostaen 2 — 3 kyynärää leveän jääpeiton siten paljastuneitten kivien lomissa. Silloin näihin jääsuhteisiin tottumatonkin saattaa, varovasti ajaen, päästä ohi vierimättä koskeen. Jos taas tämä jäänreuna on leudon ilman vaikutuksesta sulanut, tahi tulvan alle joutunut, täytyy nousta pulkasta ja vuorenjuuren jyrkimmissä paikoissa nelinkontan ryömiä pitkin sitä, päästäkseen eteenpäin. Näin oli tällä kertaa asian laita. Tuskin olin kerrotulla tavalla sivuttanut paikan, kun lappalaiset jo olivat onnellisesti kuljettaneet sen ohi matkatavaramme ja käyttämämme porot. Jonkun minuutin levättyämme, joka oli sekä miehille että poroille välttämätöntä, olimme taas valmiit lähtemään.

Mukavasti ja pikaisesti jatkuikin matka Kevnesgjuoikkaan, noin 2 penikulmaa äskeisestä paikasta. Täällä jää usein patoo vedet. Se nousee silloin korkealle, pysähtyy ja saa uuden jääpeitteen, joka sitten, kun vesi taas on laskeutunut, jää ilmassa riippuvaksi. Sellaisten, usein korkealla vedenpinnasta kaarevien jääsiltojen kestävyys riippuu osaksi siitä paksuudesta, jonka ne ovat saaneet jäätymisen aikana ennen vedenlaskua, osaksi siitä, kuinka suuri niiden pinta-ala on. Jos tämä on laaja tai jää liian heikko, se usein likistyy omasta painostaan. Tässä sitä ei ollut kumpaakaan, sillä jää oli melkoisen paksu eikä siltakaan kovin laaja. Lappalainen, joka ajoi edellä, suoriutui hyvin tuosta tasaisesta ja ohuen lumen peittämästä sillasta. Mutta kun minun, joka olin raskaampi, piti ajaa sen yli, putosin poroineni 2 1/2—3 kyynärän korkeudesta joen pohjaan. Sieltä kyllä lappalaisen avulla pian pääsin ylös, mutta vaikka vesi ei ollut syvää oli sitä sentään siksi paljon, että sopimattomaan vuodenaikaan sain melkein liian raittiin kylvyn. Tuskin olin vielä itse joutunut miettimään keinoa, miten saisin kuivat vaatteet päälleni, ennenkun jo lappalaiset keskustelivat pitikö rannalle laitettaman nuotio, jonka ääressä voisin riisuutua, tai oliko matkaa viipymättä jatkettava. Yksi heistä oli jo puuhassa kaataa kuiva honka nuotiota varten, mutta toinen oli jo ryhtynyt valjastamaan virkuimman poroistamme pulkkani eteen. "Riennä isä", sanoi hän, "kiiruhtakaamme asuntoon". Kahteen kertaan ei minua tarvittu siihen kehoittaa, ja nyt mentiin tuiminta laukkaa eteenpäin, eikä kauvankaan, niin saavuimme Kassajalgen luo, joka onneksi asui vain noin 1/4 peninkulman matkan päässä. Isäntä talonväkineen oli kotona. Kohteliaana miehenä ja tietäen tuloni hän saapuessani oli paikalla. Tulisiassa palavaan tuleen lisättiin puita, niin että meillä kohta oli aika rovio. Lappalaiset tarjosivat minulle viinaa, josta heillä paluumatkalla Inarin joulumarkkinoilta ei ollut puutetta. Pidin kuitenkin väkevää kahvia, jossa oli vähän rommia seassa, parempana, kun ei ollut rieskamaitoa saatavissa, enkä voinut huomata että kylpy joenpohjassa olisi tehnyt minulle haittaa. Noin kymmenkunta vuotta sitten eräs norjalainen kauppias oli pudonnut samaan koskeen vieläkin korkeammalta. Joenpohja oli silloin ollut kuiva, mutta pudotessaan hän oli menettänyt tasapainon ja loukannut päänsä pahasti. Olin siis suoriutunut tästä seikkailusta vähemmällä vauriolla kuin tämä kauppias, ja niinikään pelastunut siitä helpommin kuin samanlaisesta asemasta eräs esi-isäni Jaakko Olavinpoika, joka viidennentoista sataluvun loppupuolella oli kirkkoherrana Iissä. Hänestä näet kerrotaan, että hän matkalla mainitussa pitäjässä oli tehnyt samankaltaisen kuperkeikan Kintaskoskessa, jossa hänen sitten oli täytynyt olla yhdeksän vuorokautta jääsillan alla, ennenkuin hänet, vielä tosin elävänä, sieltä nostettiin. Tämän putoamiseni seuraukset kävivät kuitenkin jälestäpäin varsin arveluttaviksi minulle.

Kassajalgesta lähtiessämme keli oli hyvä, tie auki, tunturit ja kosket takanamme. Porot juoksivat liukkaasti. Kirkkaana kuu kumotti tuhansien tähtien loistaessa tummansinisellä taivaalla, kun ei mikään pilvi nähtävästi rohjennut näyttäytyä majesteetillisessa taivaanvalossa. Tuskin penikulmaakaan oli kuljettu ennen kun tunsin itseni viluiseksi, mutta sitä pidin vain kylvyn tilapäisenä seurauksena. Ilta oli kylmä, kuura peitti jokaisen turkinkauluksen, ja kuuvalossa välkkyi jääpuikko jokaisen miehen parrassa. Kymmenkunta poroa kelloineen kulkusineen juoksi milloin rinnakkain milloin perätysten, ja matka kului nopeasti järvillä, joiden jäiltä Tuulikki edellisenä päivänä oli lakaissut pois lumen. Kaukana pilkisti valo mäntyjen latvojen lomitse. Huomautin eräälle seuralaiselleni siitä, että täällä tapaamme ihmisiä. "Isä, olemme kohta Högmanin luona", hän vastasi, murtaen, norjaksi. Hän oli rikas Norjan lappalainen, ystävällinen ja miellyttävä. Kohteliaisuudesta hän ei ollut minua puhutellut, vaikka kyllä olimme rinnatustenkin ajaneet. Siten kulkiessamme kyselin häneltä yhtä ja toista, johon hän vastasi yhä lisäten: "niin on, isä", vaikka hän oli minua ainakin 30 vuotta vanhempi. Oli kuljettu runsaasti kaksi penikulmaa eikä kirkolle enään ollut muuta kuin yksi penikulma. Kirkkoväkikään ei ollut sen pitemmälle joutunut. Mäellä näkyi jo kaukaa, paitsi nuotioita, savua, poroja ja ahkioita, myös tulella riippuvien patojen ympärillä puuhaavien ihmisten päitä ja kasvoja. Heti kun he kuulivat porojemme kellojen äänen, riensi joukko nuoria miehiä meitä auttamaan, siltä varalta että poromme säikähtyisivät koiria, valkeata ja rakennuksia. Tuskin huomasin heidän olevan läheisyydessä, ennenkuin he jo, lakki toisessa kädessä, toisella puristivat kättäni rehellisiksi tervetuliaisiksi. Ennenkuin pääsin ahkiostani, keventääkseni poroni kuormaa jyrkässä mäessä, oli lappalainen jo asettunut poroni eteen ja tarttunut ohjaksiin, toinen lappalainen sysäsi takaa, ja semmoisella vauhdilla kuljettiin ylöspäin, että kaksi ijäkkäämpää lappalaista, jotka juoksivat vieressäni, tarjotaksensa apuansa ja vetäen hihnasta tai nuoranpätkästä, eivät jaksaneet seurata. "Hyvää päivää, tervetuloa", kuului oikealta ja vasemmalta, ja sain pusertaa monen kättä. Luulisi ehkä niiden väsyttävän, etenkin silloin kun, kuten nyt, kernaasti rientäisi pakkasesta lämpöiseen huoneeseen. Mutta minusta se ei ole milloinkaan siltä tuntunut, enkä ole koskaan yksistään kohteliaisuudesta ja ainoastaan loukkauksen välttämiseksi tarttunut lappalaisen käteen, vaan olen sen aina tehnyt todellisella ilolla ja mielihyvällä, he kun niin herttaisesti esiintyvät ja niin sydämellisellä tavalla toivottavat iloista jälleennäkemistä.

Kaikkien padat kiehuivat, ruokaa valmistaessa, ja nimismies Högmanin pienestä kamarista tuvan takana, jossa hän itse asui, loisti valoa. Tupa, joka oli varattu talonväkeä ja lapsia varten, oli jo väkeä täynnä. Nimismies, joka oli seurassamme matkustanut, oli joutunut ennen meitä, ja joulun ja minun kunniakseni valaissut kamarinsa pöydälle viritetyllä kynttilällä sekä tavallista suuremmalla, huoneen nurkkaan asetetulla hylkeenrasvalampulla ja loimuavalla takkavalkealla. Olin tuskin ehtinyt riisua turkkini, ennenkun höyryävä kahvipannu seisoi pöydällä täynnä niin oivallista kahvia etten sellaista ollut moneen aikaan juonut, sillä nimismies oli semmoisen keittämisessä mestari. Kahdenkesken tyhjennettyämme kannua vetävän pannun, tupakoituamme ja pakinoittuamme, jatkoin matkaani pappilaan.

Högmannilla oli ollut koossa suuri joukko sekä Suomen että Norjan lappalaisia. Moni heistä oli seurannut meitä aina Inarista asti. Niitä oli kai ainakin 100 henkeä poroineen, jotka nyt kulkivat edellämme. Ne saavutimme vasta sillä järvellä, jonka rannalla kirkko ja pappila sijaitsee. Tänne oli kirkolta vastaani ajanut Utsjoen lappalaisia. Eräs heistä asettui pulkkani nokalle sanoen: Antakaamme nyt porojen maistaa vähän lunta niin tulevat reippaammiksi ja jaksavat paremmin. Järjestys, arveli hän, nyt vaatii, että oppaasi ajaa ensimäisenä, sinä sitten ja vihdoin me. Muutoin saattaisi kansa ehkä luulla että olet sairas tahi kuollut. Vielä vähän keskusteltuamme saivat poromme laukata, ja muutamassa minuutissa saavuimme kirkkovallille, jossa vanha lukkari oli meitä vastassa.