Tämän matkan seurauksiin saamme kohta tutustua.

XII.

Sairaus.

"Kun terveys puuttuu, kaikki puuttuu", sanotaan; ja syystä. Siten oli minunkin laitani joulukuun viimeisinä päivinä 1823 suorittamani juuri kerrotun matkan jälkeen. Siitä ajasta minulla ei ollut monta tervettä päivää Utsjoella oloni aikana. Vuosi 1823 olikin sentähden viimeinen onnellinen vuoteni Lapissa.

Uupuneena tuosta matkastani nukuin yöni levollisesti, niin että uudenvuoden aamuna en herännyt ennenkun ijäkäs lukkari astui huoneeseni, toivottaen hyvää uuttavuotta ja ilmoittaen, että oli toimitettava muutamia lastenristiäisiä. Puettuani ryhdyin toimituksiin, ja samassa näkyi vaalea raita taivaanrannalla kaakossa. Se oli aamunkoitto. Lapset ristittiin, lastensynnyttäjät otettiin kirkkoon, rippiväki kirjoitettiin, rukous pidettiin, eikä nyt ajasta ollut mitään tuhlattavaa, jos oli jumalanpalvelus saatava suoritetuksi valoisimpina tunteina. Kynttiläinpuute oli täällä siksi suuri, että niitä täytyi varsin säästävästi käyttää kirkossa. Inarista palattuani en ollut varsin reipas. Aluksi luulin tätä seuraukseksi pilvipakkasista päivistä ja öistä pitkällisen matkan aikana sekä häästä, jota oli, poissaoloaikanani lämmittämättömissä huoneissa. Kokouksessa oli lukuisasti väkeä, eikä siis ollut aikaa levätä. Sunnuntaiksi, tammikuun 4 p:ksi, saapui kansaa kaksinverroin, ja se lähti pois vasta loppiaisen jälkeen. Paitsi sunnuntaina ja juhlapäivinä en nähnyt luonani yhtäkään lappalaista, mutta kauppakojusissa, jotka olivat noin 100:n sylen päässä pappilasta, vilisi ihmisiä aamusta iltaan kuin mehiläisiä kekonsa ympärillä. Tammikuun 7 p:nä olin taas ypöyksin, mutta lepo ei ollut yhtä suloinen ja haluttu kuin edellisten joulu- ja uudenvuoden töiden jälkeen; ja 8 p. illalla, noin kello 6 aikana, kohtasi minua ankarat tuskat, joihin liittyi vilu, pistokset, väristys ja sietämätön särky jaloissa ja niveleissä. Joku päivä sen jälkeen tulin tajuttomaksi. Siinä olon aikanani olivat lappalaiset, kuten sittemmin sain kuulla, antaneet minulle nieltäväksi kaikenlaista, jota pitivät minulle terveellisenä, muun muassa äsken teurastetun poron verta. Kahden viikon ajoittaisen horrostilan jälkeen, jolloin kärsin kauheata särkyä, toinnuin vähitellen. Hartmanin ja Tissotin lääkärikirjat ja Julinin matka-apteekki olivat ainoana turvanani. Jo sairauteni alussa olin kirjoittanut Vuoreijan linnan komentajalle Pleimille, pyytäen saada sieltä sotilaslääkäri luokseni 180 virstan päästä. Vastaus tähän pyyntööni ei tullut Pleimiltä, joka oli minulle tuttu ja käydessäni Vuoreijassa oli kohdellut minua hyvin ystävällisesti, vaan hänen jälkeiseltä komentajalta, joka, niinkuin nyt sain tietää, siellä oli astunut virkaansa viime suvena. Paitsi muutamia kohteliaisuuksia sanottiin kirjeessä: "Lääkäri ei saa ilman Trondhjemissä asuvan kenraalin lupaa lähteä linnasta, mutta jos tahdotte, kirjoitan siitä kenraalille." Norjan posti lähti talvella vaan kerran kuukaudessa Vuoreijasta etelään, ja kirjeitten sanottiin saapuvan kolmessa kuukaudessa Kristianiaan. Ainakin 5 — 6 kuukautta olisi siis kulunut ennenkun linnanpäälikkö saisi vastauksen kenraalilta. Lähimmän suomalaisen lääkärin luo oli 75 penikulmaa. Hartman ja Tissot jäivät siis ainoiksi auttajikseni. Niiden neuvosta panin sinapintaikinaa pohkeisiin ja tervaa jalkapohjiin. Sekä pohkeista että jaloistani nahka siitä irtaantui, josta taas seurasi särkevä ja sietämätön tunne; mutta samassa määrässä helpottivat pistokset ja luuvalo. Kun noista vetävistä aineista tunsin helpotusta, uudistin tätä tuskallista lääkekeinoa kohta kun nahattomiin paikkoin oli kasvanut uusi nahka. Jo helmikuun lopussa olin siksi kuihtunut, ettei minussa ollut juuri mitään muuta jälellä kuin luut ja nahka. Nyt oli se aika, jolloin lappalaiset eninten suorittavat kauppamatkojansa Norjaan. Useimmat heistä kulkivat pappilan kautta. Jokainen tahtoi nähdä kuinka oli minun laitani. Asuin paikkakunnassa, jossa ovet ovat pidettävät avoinna jokaiselle, mutta tämä heidän hyväntahtoisuutensa oli nykyisissä oloissani minulle sangen rasittava. Jokainen sisääntulia toi muassaan runsaasti kylmää ja raakaa ilmaa, sillä nähdessään minut he hämmästyneinä unohtivat sulkea oven, ja entisen tavallisen tervehdyksen sijassa sain vielä kuulla: "No miltä se kirkkoherra nyt näyttää! Kuolee pian, ja me jäämme papittomiksi." Toiset itkivät, toiset rukoilivat Jumalaa minun puolestani. Kärsivällisyyteni oli suuri, ja usko sitä vahvisti; mutta alistumiseni ei sittenkään ollut niin suuri, että olisin levollisesti kohdannut kuolemaa, ollessani vasta kolmannenkymmenen vuoden ijässä.

Semmoisessa tilassa olin, kun maaliskuun keskivaiheilla arvaamattani tuli luokseni Alation rovasti Jordan, Norjan Länsiruijasta. Koko Itäruijan voutikunta oli tänä vuonna ilman pappia, ja käytyään Vesisaarella, jonne hän oli matkustanut palvellakseen Varangin ja Tenon seurakuntia, palasi hän nyt, kuultuansa missä tilassa olin, Utsjoen kautta kotiaan. Hänen tarkoituksensa ei ollut pelkkä lyhyt tervehdyskäynti luonani, vaan hän halusi antaa minulle kaiken sen avun, joka näissä oloissa oli mahdollinen. Hän oli tavallista enemmän tieteellisesti sivistynyt, ja hän huomasi pian että ruumiillisiin tuskiini oli liittynyt synkkämielisyys. Hän piti siis minua täällä auttamattomana ja koetti kehoittaa minua tulemaan hänen seurassaan Alatioon, vakuuttaen rouvansa kyllä hoitavan minua huolellisuudella; vaikkakin hän itse, joka samalla oli tunturi- eli lappalaispappi, oli tähän vuodenaikaan varsin vähän kotonaan, kun hänellä nyt oli niin monta kirkkoa hoidettavanaan. Kyllä, vakuutti hän, toimitan Alatioon lääkärin Tromsasta. Tätä kaikkea pidin mahdottomana suorittaa, sillä en jaksanut ilman suurta ponnistusta olla edes muutamia minuuttia istuallanikaan. Ja hänen ehdotuksensa tiesi, että lähtisin 30:nen penikulman matkalle, joista 12 pnk Karasjoelle, ainakin kolmanneksi osaksi tunturien poikki, ja sitten Alatioon 18 pnk, enimmäkseen tunturiseutuja sekin. Mutta hän pysyi väitteessään, että täällä tuskani suuren ruumiillisen heikkouteni vuoksi piankin heikentäisi sielunvoimanikin, joita kalvoivat kärsimättömyyteni, suruni ja huoleni.

Hän ei ainoastaan kertonut minulle juttuja ja hauskoja tapahtumia vaan puhui myös vakavista aineista. Kosketeltiin milloin klassillista, milloin uusinta kirjallisuutta. Horatius, Ovidius ja Qvintillianus olivat hänelle muinaisajan mallikelpoisimmat kirjailijat, ja viimeksi mainitun teokset hän vetikin taskustaan, jossa hän sanoi niitä aina matkoillaan kuljettavan mukanansa. Uudemman aikaisista kirjailijoista hän oli enimmin mieltynyt Tassoon. Shakespearia ja Holbergia hän innokkaasti ihaili, ja Goetheä hän jumaloitsi. Hän oli monessa suhteessa originaali, ja hänestä saattoi sanoa, että jokainen hetki hänessä synnytti uuden aatteen. Hän ei ollut ainoastaan kaunokirjallisuuteen perehtynyt, hän oli myös etevä teoloogi. Hän tunsi kuolleita ja eläviä kieliä, muinaisuuden historiaa ja muinaisjäännöksiä, samoin kuin tunnettuimpien kansojen kirjallisuutta, taidetta, tapoja ja laitoksia. Siitä, etten liiottele, on todistuksena se, mitä hänestä sanoo prof. Zetterstedt teoksessaan "Resa genom Sveriges och Norges lappmarker". Rovasti Deinboll lausui Jordanista, että hänestä epäilemättä tulee Norjan ensimäinen piispa, ei ainoastaan aikaan vaan arvoonkin nähden.

Siten muutamia tuntia käytettyään kykyänsä minun virkistämisekseni, ja minun liikkumattomana ja mykkänä kuultuani kuinka nero ja oppi ihmeellisellä tarmolla virtasivat hänen huuliltaan, tunsin itseni levollisemmaksi ja tilani paremmaksi; mutta matkaa oli minusta mahdotonta ajatella. Sillä tekosyyllä, että hänen pulkkansa ja ahkionsa olivat epäkunnossa, hän jonkun aikaa päivästä oleskeli pirtissäni, niitä muka korjatakseen. Ja seuraavana päivänä hän toikin luokseni tavattoman pitkän ja suuren ahkion, ja muodoltaankin omituisen. "Tämän", sanoi hän, "olen rakennuttanut teille matkavaunuiksi, ja siihen täytyy teidän istua. Täällä teillä ei ole muuta kuin kuolema edessä, ja mutkittelematta täytyy teidän joko seurata minua tai matkustaa sukulaistenne luo Suomeen". Vastaväitteisiini hän vastasi pitkillä otteilla Holbergista, Wielandista y.m., jolla kaikella hän sai minussa viritetyksi toisen mielen ja uusia ajatuksia. Hän oli äärettömän iloinen ja miellyttävä, ja hänen kasvoillaan loisti ihmisrakkaus, palveluksen halu ja hyvyys. Hän ei suonut minulle mitään aikaa synkkiin mietelmiin, vielä vähemmin toivottomuuteen, koetti vaan pakottaa minua valitsemaan jomman kumman hänen ehdotuksistansa. Ahkioon tehtiin vuode, ja minun täytyi koettaa hänen minulle keksimää ajopeliä. Päätin vihdoin voiton ja tappion uhalla lähteä. Hän kiitti minua reippaasta päätöksestäni, ja sanoi paremmalla omallatunnolla nyt lähtevänsä luotani. "Joko kuolla tai voittaa" (Aut moriendum aut vincendum) sanoin minä, ja tähän hän tyytyi, vaikka en suostunutkaan matkustamaan siihen turvapaikkaan, jonka hänen vierasvaraisuutensa tarjosi minulle vieraassa valtakunnassa, vaan päätin mennä isänmaahan, johon minulle kuitenkin oli kaksi vertaa pitempi matka. Kohta tämän jälkeen rovasti Jordan lähti, ja kaikki oli valmiina minunkin matkaani varten, joka oli määrätty maaliskuun 13:ksi päiväksi. Mutta vähän ennen sitä päivää oli pohjoisnapa avannut tuulisäkkinsä ja tyhjensi niitä sellaisella raivolla, että lumikinoksiin ja lumikuoreen ilmaantui juopia ja halkeamia, ja siten paljastettu pehmeä lumi pyryili ja karkaili myrskyn ajamana. Vielä 14 p. pieksivät maan pintaa yhä rajummat myrskyt ja tuulispäät. Mutta 15 p:nä aamulla länsi vihdoin selkeni vuorten huipuilla ja päivä valkeni idästä ihanana ja kauniina. Lappalaiset, joiden oli täytynyt rajuilman aikana pysyä paikoillaan, rupesivat taas matkustamaan, niin että tiet tulivat ajetuiksi, jonka tähden minäkin, luottaen Kaitselmukseen, vihdoin maaliskuun 21 p:nä varhain aamulla ryhdyin matkaani kotimaahan. Tehtiin vuode ahkioon, jonne jaksoin mennä avutta, laskin siihen pitkäkseni, ja minut sidottiin siihen kuten muukin kuljetustavara, matkustaakseni sillä tavoin 500 virstaa Suomen rajalle. Kuinka se matka suoritettiin sitä tuskin muistan; mutta sen muistan, että ensimäinen ja toinen päivä olivat pahimmat. Lumen olivat tuulet aukeilta paikoilta lakaisseet pois, jonka tähden tiet olivat epätasaiset, ja aurinko oli jo paljastanut terävät kivensyrjät, joita vastaan ahkio kalmasi ja loukkautui. Epätasaisilla aukeilla se viskautui toiselta kiveltä toiselle, jopa kaatuikin, jolloin lappalaisen täytyi tulla avukseni. Matkan tuskissa kyytimieheni, lappalaisen Iisakki Juhonpoika Guttormin kärsivällisyys ja osanotto kurjuuteeni oli vallan ihmeteltävä. Se vaiva, jonka hän näki, ja se kärsimättömyys, jolla minä kohtelin hänen hyväntahtoisuuttansa, eivät saaneet häntä suutuksiin, väsyneeksi, eikä kärsimättömäksi. Mutta mitä kauvemmin matkaa kesti, ja mitä kovemmin olin kärsinyt särkyä jaloissani, sitä enemmän näyttivät ruumiinvoimani lisääntyvän. Matkalla oli ruokahalu hyvä. Pohkien ja polvien ajettuminen lisääntyi, mutta särky käsivarsissa ja niveleissä väheni. Maaliskuun 24 p:nä saavuin Inarin kirkolle. Osa seurakuntaa, joka ei tietänyt sairaudestani, oli koossa, sillä minua odotettiin Marianpäiväksi. Kun kansa huomasi tilani, ei se minulta vaatinut mitään papillista toimitusta. Kaikille jaksoin kuitenkin silloin jakaa Herran ehtoollista, ja 28 p:nä kokoontui taas paljon väkeä kirkolle. Nekin kaikki saivat Herran ehtoollisen, mutta seuraus siitä oli, että itse toimessa uupumuksesta kaaduin alttaria vastaan, ja että kirkonisännän Iisakki Paadarin täytyi toimituksen loppupuolella minua taluttaa.

Koska joulunaikana oli alakuu, ja kun ei ole tavallista pimeänä aikana, vaan ainoastaan kuu-valossa käydä hautausmaalla, ei silloin ilmoitettu ruumiita siunattaviksi. Minulla oli sentähden nyt edessäni käynti siellä. Hautausmaa sijaitsee Inarinjärven saaressa, noin penikulman päässä kirkosta. Sinne tultuani minut talutettiin satavuotisen hongan suojaan. Sitä käytin toimituksen aikana selkänojana ja ahkiota istuimena. Vastapäätä oli toinen vanha mänty. Sen juurella istui nuori nainen, Antti Yrjönpoika Morottajan tytär, itkien miehensä haudalla. "Älä itke", sanoin hänelle, "ne vain itkevät, joilla ei ole toivoa". "Minä itken", vastasi hän, "kun en saa seurata miestäni hänen hautaansa; hän on minut jättänyt. Noin vuosi sitten sinä vihit meidät, ja nyt hän jo on poissa. Se minua kuitenkin lohduttaa, että tie sinne ei ole pitkä, mutta odotus pitempi." Eräs 75:den vuoden vanha ukko, Antti Matinpoika Walle istui läheisyydessä ja lausui tähän: "Ei sinun pidä huokailla ja valittaa. Eläväthän isäsi ja äitisi, kyllä he sinusta huolen pitävät; ja vaikka niitäkään ei olisi, on sulla paras isä taivaassa. Olin jo mieskuntoinen, kun isäsi ja äitisi olivat lapsia, ja nyt istun lapsenlapseni haudalla. Minulle sen henki huutaa: pian tulet perässä. Olen vuosiin ja vaivoihin kyllästynyt, mutta kiitän Jumalaa, jokaisesta päivästä." Nyt saapui väkijoukko, joka ilmoitti että kaikki oli valmiina. Tuo vanha ukko seurasi minua tiheän mäntymetsän läpi, taluttaen minua haudalta haudalle. Sitten kun hautausmenot olivat lopussa, ja toimitus päättynyt rukouksella ja virrenveisuulla, haudat peitettiin. Hyvien porojemme ansiosta olin tunnin kuluttua taas kirkolla. Vuoden perästä tuo nuori leski otti kuulutuksen ja meni naimisiin samanikäisensä kanssa. Ennen lähtöäni paikkakunnalta hautasin hänen toisenkin miehensä, jonka kanssa hänellä oli 4 tervettä lasta. Sitä Inarissa pidetään suurena lohdutuksena vanhuudessa, sillä täällä ei tavata tuhlaajapoikia ja tyttäriä, lapset ovat vanhempiensa turvana.

Kun juhlapäivät olivat menneet, alkoi vireä liike. Tosin täällä ei ollut kauppiaita, mutta sitä enemmän talonpoikia eteläisistä pitäjistä, kaupitellen viinaa, rautatakeita, hamppua y.m. Minua ei häirinnyt kukaan, vaan sain rauhassa levätä työni jälkeen, odottaen matkueen lähtöä, jota pidettiin tarpeellisena, kun tiet etelään olivat ummessa. Inarijärven tasasella jäällä matka luisti nopeasti, ja saavuin ensi päivänä Ivalojoen suuhun Kemijärven, Sodankylän ja Enontekiäisten, kauppaa harjoittavien talonpoikien seuraamana. Kaikki sijoittuvat erääseen tupaan. Haavat jaloissani olin päästänyt umpeen kasvamaan. Särky ja kipu oli niissä lakannut, mutta ruumiin ajettuminen näkyi lisääntyvän. Erämaassa matka sujui hyvällä vauhdilla, mutta heti kun pääsin johonkin uutistaloon tai talonpojan luo, lepäsin siellä. Jotenkin kylmän yösijan jälkeen Suomun tunturikodassa lämmitti ihana aurinko ilman. Aurinko ikäänkuin aaltoili ylös ja alas taivaan laella kulkiessamme milloin vuorilla milloin laaksoissa. Syvissä laaksoissa sitä ei näkynyt laisinkaan, mutta näyttäytyi sitä komeampana ja soi meille mieluisaa lämpöään lumesta valkoisille tuntureille. Päästyämme Luirontunturin juurelle, huomasimme taivaanlaella pienen, mutta mustan pilven. Pelkäsin rajuilmaa tunturilla, mutta lappalainen väitti ettei pilvi ollut vaarallinen. "Siinä on vain", hän sanoi, "vähän lunta, joka ei jaksa nousta tunturien yli, vaan purkautuu ennenkun sinne joudumme; katso kuinka aurinko valaisee kauniisti pitkää tunturiharjua; siellä on kaikki hiljaista, tyyntä ja selkeätä. Olimme päässeet sille rajalle, jossa kuusi ja mänty lakkaavat kasvamasta, kun näimme edessämme muutaman sadan kyynärän pituisen, ummessa olevan tien, johon nyt haihtunut pilvi oli purkanut lumensa." Siis oli lappalaisen ennustus toteutunut. Tunturilla oli lähde, jonka vesi juoksee sekä Pohjanlahteen että Jäämereen. Lähteen luo on pystytetty kivipatsas. Siinä annoimme porojemme levätä. Lähde oli lumen peittämä kuten talvella; mutta tuskin olimme puoli tuntiakaan matkustaneet lämpöisessä päiväpaisteessa, ennenkuin näimme puron juoksevan. Ajoimme sen suunnan mukaan, kunnes se purkautui Luiron järveen.