Nyt olin lakannut pelkäämästä tunturimatkan vaivoja. Matkamme jatkui nyt, milloin tasaisten maiden, nevojen ja järvien poikki, milloin metsien halki, ja ennen auringonlaskua olimme saapuneet Korvasen taloon, pohjoisin asunto Sodankylässä, kuljettuamme 7 penikulmaa. Koivun runko, joka tunturilla on lyhyt ja käyrä, oli jo täällä pitkä, sen kuori valkoinen ja sen latva tuuhea; honka oli oksaton ja suora, ja kuusi näkyi ylpeilevän pituudestaan. Olimme kuitenkin vasta 4 — 5 penikulman päässä tunturista, jonka läheisyys ei näkynyt ehkäisevän kasvullisuutta sen eteläpuolella. Luiron tunturi satoine vuorihuippuineen on kyllä Lapinmaan suurimpia tuntureita; mutta matkustajalle vähimmin vaivaloinen ja vaarallinen. Sitä ympäröi molemmin puolin mahtavat metsät etenkin etelässä. Se alanko tai sola, jonka kautta tie kulkee, on metsätön ainoastaan vajaan puolen penikulman matkalla. Se on ainoa varsinainen tunturi, jonka yli kuljetaan Utsjoelta Pohjanlahteen. Petsikkotunturi Utsjoen ja Inarin välillä on kyllä tunturiseutua, mutta ei ole varsin korkea, ja siellä, missä sen ylikulku on, kasvaa toki vaivaiskoivuja melkein kaikkialla, korkeimmillakin paikoilla.

Jo Pietari Korvasen luona, joka on ensimäinen uutisasukas eli talonomistaja tunturiseudun eteläpuolella, vaikka siellä kyllä oli likaa ja epäsiisteyttä, kuitenkin ilmeni melkoinen varallisuus, kuten myös hänen hyväntahtoisuutensa ja vierasvaraisuutensa oli kiitettävä. Muutoin halveksituille lappalaisillekin kannettiin siellä valtavia viilipyttyjä. Talossa oli yli 20 lehmää ja 60 — 70 lammasta. Voilla ja vuodilla ostettiin venäjän jauhoja Inarista. Paitsi laihaa, pitkäkarvaista ja huonosti hoidettua hevosta, jolle ei suotu muuta tallia kuin navetan porstua, oli talossa parisataa poroa, joista likeisessä metsässä kylläkin pidettiin huolta, kun taas hevosesta ei paljon välitetty. Kyyditsijäni sanoivat minulle täällä liikuttavat jäähyväiset ja palasivat takaisin tunturin yli, lähteäkseen rannikolle, jossa heidän tuli kolme kuukautta kestävän päivän aikana Jäämeren aalloista hankkia itselleen elatusta tulevaa talvea varten. Minä jatkoin matkaani onnellisempiin eteläisiin seutuihin. Sitä yksinkertaista, avonaista ja tuttavallista tapaa puheissa ja esiintymisessä, joka oli merkittävänä piirteenä entisissä kyytimiehissäni, ei ollut enään niissä, jotka saattoivat minua täältä. Ei minulta enään nuotion ääressä kyselty uskonnollisia ja siveellisiä asioita, vaan pyydettiin neuvoja riita-asioissa ja selityksiä pöytä- ja katselmuskirjoista tahi senkaltaisista. Eräässä paikassa tuli luokseni kurja, kyyristynyt lappalainen, ilman paperia ja pöytäkirjoja, valittaen että suomalainen oli hänet karkoittanut hänen kodistaan, jonka tämä oli uutistalon katselmuksessa saanut itselleen omistetuksi.

Sompion kylän Luiron talossa sain vaihtaa kiikkerän ahkioni pitkään ja mukavaan laitiorekeen, jossa voin matkalla maata pitkänäni, kuten vuoteessa, joksi sitä käytinkin yösijapaikoissa, missä se vedettiin tupaan. Olin jo muutamia päiviä matkustanut suomalaisella alueella pitkin suuren Kemin vesijaksoa, ollut milloin paremmissa, milloin huonommissa yöpaikoissa, eikä ollut enään monenkaan päivän matka ennenkun pääsisin suurelle maantielle, jonka varrella aina on lämpöisiä huoneita juuri matkustavia varten. Olin kumminkin varsin hyvilläni kun eräänä iltana yövyin hyvin tunnettuun keskievariin, jossa olin usein ennenkin viettänyt yöni talonväen huoneessa ja saanut osakseni ystävällistä kohtelua. Mutta vastoin tavallisuutta näytti emäntä nyt sangen yrmeältä. Hän kantoi käsivarrellaan lasta, joka huusi täyttä kurkkua. Olimme jo valmiit makuulle menemään — meitä oli ainakin 20 henkeä — kun emäntä tasajaloin hyppäsi lattialle, huutaen ja syytäen mitä kauheimpia kirouksia kaikkia Lapin hiisiä ja noitia vastaan, jotka muka seurasivat minua ja muutamia hetkiä ennen tuloani olivat käyneet hänen lapsensa kimppuun. Tieto sairaudestani oli jo joutunut raivostuneen emännän korviin. Nyt hän itse näki kurjan tilani. Hänen "intonsa" oli heti saanut hänet uskomaan, että Lapin hiidet liitelivät ympärilläni ja olivat tarttuneet lapseenkin. Näitä hiisiä hän nyt tahtoi loitsuilla karkoittaa sinne, mistä olivat tulleet tahi lähetetyt meitä kumpaakin kiduttamaan. Aamulla oli minun vaikeata saada emäntää luopumaan erehdyksestään ja käsittämään taudin luonnolliset syyt sekä minussa että lapsessa.

Vähän tämän jälkeen olin jo valtamaantiellä Pohjanlahden rannikolla, ja mielestäni olin jo itse valistuksen maassa ja kaukana Lappalaisten luontevuudesta ja ennakkoluuloista. Matka kului hitaasti, sillä minun täytyi usein levätä. Eräässä sellaisessa lepopaikassa emäntä taas ahdisti minua kiivaasti, kun hänen luulonsa mukaan noidat paastonaikana olivat käyneet navetassa ja siellä leikanneet villoja lampaitten kallosta. Eihän vahinko mielestäni ollut suuri, kun ei muuta pahaa oltu tehty. Mutta eukko luuli että hänen "lampaanonnensa" sillä oli tuhottu, ja että se tuottaisi onnettomuutta hänen muillekin elukoillensa. "Kyllä tämän on tehnyt vihollinen", sanoi eukko, ja tahtoi minulta tiedustella sellaisia Lapin noitia, jotka voisivat tehdä tyhjäksi uhkaavan vaaran, mihin hän ei luullut omin voimin kykenevänsä. Hän oli kyllä liian vanha lähteäksensä niitä hakemaan kaukaisista maista, mutta jos vaan voisin niitä hänelle hankkia, lupasi hän maksaa vaikka mitä. Monien neuvojen jälkeen hän suostui jättämään kohtalojen kirjan avaamatta ja odottaa mitä tuosta tapauksesta voisi seurata. Kun sitten muutamia vuosia tämän jälkeen hänet tapasin, oli hän sangen hyvillään siitä, ettei mikään onnettomuus ollut kohdannut hänen taloansa eikä karjaakaan. Mutta varsin varma hän oli ollut siitä, että minä Lapissa oppimillani keinoilla olin torjunut pahat seuraukset.

Pääsiäiseksi saavuin Ouluun. Siellä oli jo kerrottu sairaudestani, jopa oli huhuttu, että olin kuollut. Laihtunut, muuttunut ja ränstynyt kun olin, tuskin minut siellä asuvat veljeni tunsivat. Ensi ilta kului puhellessa omaisteni ja lääkärin kanssa. Sairaus ja uupumus saivat kertomukseni erämaan oloista hyvin lyhyiksi. Sitä vastoin puhuttiin laajasti politiikasta. Kreikkalaiset, Alankomaalaiset ja kaiken maailman kansat saivat kulkea silmäimme edessä. Sota pauhasi, kumminkin tarpeellisen kaukana. Kauppa kukoisti, rahvaantila oli parantunut. Vielä samana iltana lääkäri pani vetäviä voiteita pohkeisiini. Seuraavana päivänä sain koko pinkan kirjeitä, avatuita ja avaamattomia. Tietämättä olinko enään hengissä, ei oltu niitä lähetetty Utsjoelle. Ne olivat ulkomaan luonnontutkijoilta ja kirjailijoilta. Sairaus oli yhä tuskallinen, ja kuukauden ajan täytyi minun pysyä vuoteessa.

Vähitellen paranin kuitenkin sen verran, että rohkenin ajatella paluumatkaa palveluspaikkaani. Matkalle lähdin hyvissä ajoissa, niin etten tarvinnut kulkea monta penikulmaa päivässä, joutuakseni perille jouluksi. Sodankylän kirkolle oli keli hyvä. Tarpeellisen levon jälkeen siellä muutamat tuttavani seurasivat minua Siurumaan taloon, 1 1/2 penikulmaa sieltä. Paikka oli kaunis ja viljava, mutta hallanarka. Pihassa otti minut vastaan harmaapää ukko kohteliaisuudella ja kursailemisella, joka osoitti maailmantottumusta. Tullessani hän oli puettu paikkakunnan tavalliseen pukuun, mutta vähän ajan kuluttua hän astui sisään kullatuilla napeilla varustetussa poimutakissa, joka oli tehty Tukholmassa 1760-luvulla, kuningas Adolf Fredrikin aikana. Hän pyysi saada sanoa minua veljeksi, koska hän oli ollut isäni koulu- ja yliopistokumppani. Puhdas ja rehti mieli ilmeni hänen kasvoissaan, puheissaan ja arvosteluissaan. Häntä kunnioitti kansa, jolle hän oli puolen vuosisataa ollut neuvonantajana ja sovintotuomarina. Hän oli monitietoinen mies, ja puhui jollakin asiantuntemisella kirjallisuudesta, taloudesta, historiasta ja semminkin luonnontieteestä. Opettajistaan hän jumaloi Linné'tä, piti Rudbäckiä ja Celsiusta arvossa. Ensinmainitun opetusta hän oli nauttinut kaksi vuotta, ensin yksityisissä, sitten julkisissa luennoissa, ja niistä hän oli tehnyt tarkkoja muistiinpanoja, jotka hänellä vielä olivat tallella. Pyysin niitä häneltä ostaa. Mutta siihen hän ei myöntynyt, lausuen: "Ei, minä tahdon ne säilyttää autuaasti kuolleen herra Linnén muistona. Niistä muistan, että minäkin olen ollut matkalla Parnassoon (maisteriksi), mutta eksyin Lappiin. Viisitoista vuotta sitten oli tällä seudulla kamala nälkävuosi. Tuomari E. tarjosi minulle silloin noista muistiinpanoistani tynnyrin rukiita, mutta minä mieluummin jyrsin pettua ja pidin muistiinpanoni, sillä ne tuottavat minulle huvia, muistuttaen minulle muinoisia iloisia päiviä." Erääseen kohtaan niissä oli ukko kirjoittanut: 'V. 1745 olen syntynyt. Isäni oli maaviskaali, varakruununvouti ja nimismies Sodankylässä. V. 1758 syyskuun 25 p:nä minut kirjoitettiin ylioppilaaksi Turun akatemiaan. Opiskeltuani siellä kaksi vuotta, olin kotiopettajana kunnon perheissä, jatkoin sitten opintojani Upsalassa ja tulin kamarikirjuriksi Tukholman kamarikollegioon.' Minun piti nyt hänelle mainita nykyiset Turun professorit. Niistä hän tunsi vain von Hellensin, ent. Heleniuksen. Me kuuntelimme kauvan yhdessä Linnétä, mutta minua nuorempi hän oli, huokasi ukko. Kysyin häneltä, miksi hän oli valinnut asuinpaikkansa täällä. 'Onnettomuudekseni', vastasi hän, 'oli kumminani muutamat rikkaat isäni lappalaistuttavat. Ne olivat minulle kumminlahjana antaneet muutamia poroja, jotka vähitellen lisääntyivät siihen määrään, että niitä jo oli suuri lauma. Lähdin Tukholmasta virkalomalle tervehtiäkseni vanhempiani ja myydäkseni poroni, saadakseni varoja akortimaksuun. Niitä oli jo silloin useita satoja. Mutta köyhyys oli maassa, eikä kukaan niitä ostanut. Luulin että nämä elukat ja uudistalo täällä toisi minulle suotuisempia päiviä kuin ylimääräinen virka kamarikollegiossa. Kaikki kävi alussa hyvin, mutta sattui halloja ja poroni kuolivat täällä omituiseen porotautiin. Silloin olin jo naimisissa erään täkäläisen naisen kanssa, ja oli jo myöhästä palata entisiin oloihin. Kaksikymmentä vuotta elin köyhyydessä, mutta Herra on siunannut maan, ja poikani ovat uutteria työmiehiä. Ehkä on Jumala kutsunut minut viljelemään tätä erämaata.' Nyt hän taas oli päässyt hyviin varoihin, ja hänellä oli talossaan 30 lehmää, neljä hevosta, joukko poroja ja lampaita. Käyntini oli ukosta siksi mieluinen, että hän seurasi minua veljensä luo, joka, oltuaan viinaviskaalina eräässä kruunun polttimossa, nyt oli hänkin talonomistaja täällä, mutta niukoissa varoissa, hänellä kun ei ollut apua lapsistaankaan.

Matkaa jatkettiin hitaasti. Ilma oli erittäin leuto, korkeintaan 16 astetta kylmää, ja sittenkin minua vilutti, vaikka olin puettu lämpimiin vaatteisiin. Olin vielä siksi heikko, että syötyäni hikoilin, vaikka yleensä ruumiissa tuntui kylmä. Ilman sanottavia seikkailuja saavuin Inariin jouluksi. En ollut ennen tuntenut väsymystä virantoimituksissa, mutta nyt minun täytyi ehtoollista jakaessani levätä joka pöydällisen jälkeen.

Vaikeampi oli matka Utsjoelle. Se, joka ei ole suorittanut tunturimatkaa, ei voi aavistaa niitä vaikeuksia, jotka siellä kohtaavat pyryilmassa. Ei ole tienmerkkiäkään, on vain lumi- ja jäämeri edessä. Porot eivät jaksa kulkea. Lappalainen tekee parastaan, hiihtäen tai kahlaten edellä, mutta lankeaa tuon tuostakin kuoppiin ja syvennyksiin. Siten saavuimme uupuneina Mierasjavren kotaan puoliyön aikana, ja yövyimme sinne. Kodassa paloi hiljainen tuli lattialla, mutta tuuli puhalsi seinien lävitse, ja tulen sulattamaa lunta tippui katosta kastaen vaatimattomat vuoteemme, mutta me nukuimme kuitenkin hyvin. Väsynyttä ruumista ei säästetty, vaan lähdettiin taas matkaan.

Vaikka en ollutkaan toipunut, olin kuitenkin hyvilläni kotona olemisestani, vaikkakin olin seudussa, jossa ei ollut taivaalla aurinkoa, ei maassa kasveja eikä vihannuutta. Olin saapunut luonnon suureen suruhuoneeseen, johon oli jäänyt ainoastaan muutamia lintuja ja petoja, jotka, kun en niitä häirinnyt, lähenivät asuntoani. Sairautta oli lappalaisissakin tavallista enemmän. Kalansaalis oli huono, metsäneläimistä oli puute, porot eivät viihtyneet ja sudet niitä ahdistivat, sillä talvi oli myrskyinen, eikä semmoisessa ilmassa saa porolaumoja riittävästi suojelluiksi tuolta heidän pahimmalta viholliseltaan. Moisiin maanrasituksiin sanottiin olevan syinä ihmisten pahuuden ja Jumalan hyvyyden, joka siten tahtoo kutsua kansaansa parannuksen tielle; sillä Jumala ei hylkää vaikka hän koettaa, sanottiin yleisesti. Tällaiset valitukset kuuluivat päiväjärjestykseen. Mutta tätä kaikkea surullisempi oli se, mitä lappalaiset Länsi-Ruijasta tiesivät kertoa. Heiltä puuttui pappi omalla paikkakunnalla ja olivat uudeksi vuodeksi saapuneet tänne, ollaksensa mukana suomalaisissa ja lappalaisissa jumalanpalveluksissa. He kertoivat, että hyväntekijäni ja ystäväni, rovasti Jordan, joka viime talvena pelasti minut kurjuudestani, oli kuollut. Hän, tuo harvinaisen sivistynyt ja tavattomilla ominaisuuksilla varustettu mies, ei kestänyt Ruijan pimeyttä ja siitä seuraavaa elämäntapaa. Hänessä oli jo monta vuotta silloin tällöin, ehkäpä jo ennen muuttamistaan Ruijaan, ollut syvän synkkämielisyyden kohtauksia. Sunnuntaina ennen ensimäistä adventtia oli posti tuonut hänelle joitakin epämiellyttäviä uutisia, ja toimitettuaan jumalanpalveluksen huomattiin hänen hukkuneen "Suurveteen", erääseen pappilansa lähellä olevaan koskeen, jota hän ennen usein oli ylistänyt sen kauneudesta ja kristallikirkkaasta vedestä, ja jonne hän yksinäisyydessään tässä ankarassa ilman-alassa oli joka päivä tehnyt kävelyretkiä. Vaatteensa hän oli huolellisesti pannut suurelle kivelle, ja riisuttuna nostettiin hänen ruumiinsa vielä samana päivänä tästä vaarallisesta koskesta niitten rippikoululasten avulla, joita hänen juuri olisi tullut valmistaa pyhälle ehtoolliselle. Siten päättyi tämän suuren puhujan, uuden ja klassillisen kirjallisuuden ja kielitieteen nerollisen ihailijan elämä, suureksi suruksi Norjalle, ja etenkin Norjan papistolle, joka hänestä odotti arvoisaa piispaa, ja jota se jo piti Norjan kunniana. Ehkä olisikin hän ollut sopivampi palvelemaan piispana, kuin pastorina Ruijassa. Hän tosin asui Ruijan ihanimmassa paikassa, Alation Talvioissa, mutta hänen, kuten muidenkin Ruijan pappien kohtaloon kuului monien seurakuntain palveleminen, ja viimeisenä elämänsä vuotena oli hänen velvollisuutenaan palvella, paitsi omia sanankuulioitaan, myöskin Itä-Ruijan seitsemää kirkkoseurakuntaa. Siihen hänen ruumiilliset voimansa olivat liian heikot, ja juuri se kai oli hänessä aiheuttanut useita vilustumisia. Kuollessaan hän jätti jälkeensä viisi lasta ja lesken, joka muutamia viikkoja sen jälkeen tuli kuudennenkin lapsen äidiksi. Heidän yhteiselämänsä oli ollut onnellinen. Hän oli Länsi-Ruijassa jo toinen pappi, joka minun tultuani Utsjoelle joutui ankaran ilmanalan uhriksi. Häntä ennen oli pastori Daa, kuumetautia sairastaessaan, jähmettynyt kylmyydessä. Professori Zetterstedt lausuu matkakertomuksessaan Jordanista muun muassa: "Latinaa, ranskaa ja saksaa hän puhui kuin äidinkieltään. Ei hän ollut monta vuotta oleskellut Lapissa, mutta suuresti hän oli edistynyt kuulijainsa kielissä, suomessa ja lapissa."

Levätköön hänen tomunsa rauhassa!