XIII.

Ruijassa.

Jauhovarastoni oli 1821 vuoden keväillä vähissä, suoloja ei ollut laisinkaan, eikä näitä tavaroita kesällä Norjasta saada suuritta vaikeuksitta ja lisäkulungeitta. Huhtikuun 29 p:nä pidettiin viimeinen kirkonkokous ennen lappalaisten lähtöä Jäämeren rannikolle. Kohta sen jälkeen hankkiuduin siis lähtemään ostoksia varten Vesisaareen. Eräs rikas ja säyseä lappalainen suostui kyyditsemään minut sinne kuudella porolla, ja toukokuun 1 p:nä varhain aamulla lähdettiin matkalle. Keli oli hyvä ja ensimäinen levähdyspaikka Vetsenjargassa lukkari Juuso Pietarinpojan luona, joka oli minua pyytänyt poikkeamaan asuntoonsa ja nyt vieraanvaraisesti kestitsi minua. Juuso-lukkarin vuosipalkka oli vaan 3 paperi-riksiä, josta hän noin puolet lahjoitti kirkolle, mutta kumminkaan ei hän, ainakaan minun aikanani, laiminlyönyt yhtäkään jumalanpalvelusta Utsjoella.

Klo 5:n aikaan saavuimme ensimäiseen norjalaiseen kylään, Puolmakiin. Täällä asuu 15 — 16 suomalaista perhettä, kaikki polveutuvia Heikki Peskistä, joka 1740 oli sinne muuttanut kolmen poikansa kanssa Muonioniskasta. Ukko alkoi pitää karjaa, ja pojat, joista vain kaksi jäi tänne asumaan, mutta kolmas muutti Utsjoen Nuorkamiin, jatkoivat hänen toimintaansa. Lappalaistyttöjä he naivat, mutta perhekielenä on yhä pysynyt suomi; ja vaikka opetus pyhä- ja rippikoulussa käykin tanskan kielellä, lukevat he aina suomalaisia saarna- ja virsikirjojansa. Heikki Eerikinpojan talossa, johon poikkesimme, oli 6 lehmää, ja kahdella vahvalla härällä isäntä juuri palasi Jäämereltä, jossa hänen kaksi poikaansa nyt oli hyvällä menestyksellä kalastanut. Huone, jonka minä, ja niinikään matkalla Vesisaareen oleva nimismies Högman saimme asuttavaksemme, oli paraita, mitä olin tavannut tällä puolen Sodankylää. Siellä oli sivelty uuni, ensimäinen sitä laatua, jonka näin Lapissa. Mutta vaikkakin se johti savun suorastaan ulkoilmaan, oli se sittenkin kokonaan savuttumisesta musta, syystä että naisväki, joka oli näppärä ompeluksessa, käytti kahta suurta hylkeenrasvalamppua, jotka runsaasti savusivat. Sellaisten valossa he nytkin ompelivat. Ruoka oli oivallista, kun oli saatavana tuoretta turskaa, ja yösijat olivat moitteettomat. Aamulla isäntä vielä meitä kestitsi mainiolla kahvilla, josta ei puuttunut kerma eikä sokerikaan. Määränämme oli tänään joutua Morttisen kauppalaan, jotensakin 6 penikulmaa täältä. Tenojoella oli hyvä keli, mutta kun meidän sitten tuli kulkea Varankitunturin kahden penikulman pituisen taipaleen poikki, pääsimme me vasta illalla Varankivuonon pohjukkaan. Siellä ei ollut oikeata tupaa, vaan ainoastaan mahdollisimman kurja hökkeli, jossa asui köyhä suomalainen mies, nimeltä Aikioniemi ja kotoisin Sodankylästä, josta hän oli tänne siirtynyt usean lapsensa kanssa. Kaikki hänen varansa olivat kuluneet 50:n penikulman siirtomatkalla. Muutamia vuosia jälkeenpäin tapasin kumminkin hänet jotakuinkin hyvissä varoissa — siksi kiitolliset ovat Jäämeren hurjat aallot niille, jotka niissä henkensä uhalla ponnistelevat. Hökkelissä ei ollut täysikasvuisen mahdollista seisoa suorana, kumarruksissa täytyi siellä liikkua. Joku vasikka ja lammas käveli siellä irrallaan, eikä savukaan päässyt hyvin räppänästä ulos. Tämä oli kuitenkin ensimäinen tapaamamme ihmisasunto Poulmakista lähdettyämme. Hyvän jäkälälaitumen tähden kyyditsijäni tahtoivat yöpyä tänne. Mikä auttoi! Tuntui mahdottomalta kitua yökauden hökkelissä, jonka vuoksi päätin nukkua taivasalla. Mutta pakkanen kävi siksi uhkaavaksi, että sittenkin heittäydyin kodan sopukkaan, noin 10 tuuman paksulle maata peittävälle jo mädänneelle risuläjälle, josta lampaat olivat lehdet syöneet. Vasikka kytkettiin meiltä lainatulla nuoralla, mutta lampaat saivat kulkea irtaina. Minun sijani oli sittenkin paras huoneessa, vaikka porontaljaakaan ei ollut. Istua en voinut savun tähden, vielä vähemmin kauvan maata samalla kyljellä, kun alustanani oli jopa tuumankin paksuja kuivia koivunoksia. Selkäni sai siis kovat kokea ja olin juuri nukkumaisillani, kun lammas astui pääni puoleen ilmoittaen omalla tavallaan epäkunnioituksensa muutoinkin likaisille kasvoilleni. Mitä lepoa moinen yömaja antoi, sen lukija käsittää.

Vielä oli Morttiseen 1 1/2 penikulmaa. Olin mielessäni kuvitellut Finmarkun kauppaloita joiksikin pieniksi kaupungeiksi, joissa on useita taloja ja kievareita. Mutta myöhemmin huomasin, että kauppamiehet itse ovatkin kievareita, ja että muut enimmäkseen asuivat turvekojuissa. Aikioniemellä en tahtonut enää oleskella, ja kello 8 illalla matkaa jatkettiin. Se oli kylläkin vaivaloista, sillä paitsi että tie oli kalteva mereen päin, niin että pulkassa täytyi istua väännettynä vasempaan, josta kylki puutui, oli pakko jyrkimmissä paikoissa kiivetä vuorelle mereen vierimisen välttämiseksi. Oli siis jo jotensakin myöhäinen kun saavuimme Unjargan kirkolle. Merestä alkoi nyt tuntua mitä ilettävin löyhkä. Olin kyllä kuullut merenlöyhkästä, mutta en ollut koskaan ajatellut sitä niin ilettäväksi ja mädänneeltä haisevaksi. Olin väsynyt ja uninen, ja kun puolihorroksissa avasin silmäni, luulin niitä turvekojuja, joiden ohitse ajoimme, lantakasoiksi ja uneksin tulleeni viljeltyihin seutuihin. Vielä ei ollut väki laskeutunut makuulle, kun sivuutimme Bergbyn, jossa lappalais-nimismies asuu. Kyytimies sanoi hänen olevan Thude Nilssen. Olin kuullut puhuttavan hänen taitavuudestaan nimismiehenä ja hänen sukkeluudestaan. Ihmeekseni asui herra nimismies juuri semmoisessa turvekodassa. Sieltä samosi ulos joukko paljasjalkaisia lapsia, joilla ei ollut muuta pukua yllään kuin vanhat, risaset ja karvaset turkit. Toisilla oli toinen käsivarsi povessa, toisilla molemmat, ikäänkuin olisivat ne paremman lämmön tarpeessa, kuin nuo paljaat jalat, ja siten paljastui vielä enemmän nokinen rinta. Muljottaen ne minua katselivat, eivät tervehtineet, eivätkä vastanneet tervehdykseeni. Kauhean surkeata! Pieni, vanha ukko, vieläkin nokisempi kuin muut, keskeytti tämän näyn johdosta heränneet mietteeni, tervehdittyään kyytimiestäni ja puhuttelemalla minua: "Hyvää iltaa, pappi. Minä olen Varankin nimismies Thude Nilssen." Ja siitä virasta hän oikein ylpeili. Kun v.t. kihlakunnan tuomari M., täällä pitäessään käräjiä, kysäsi: "Onko täällä Thude Nilssen?" astui hän esille ja sanoi: "Mitä käskee herra väliaikainen virantoimittaja, varaherrassyötinki ja vouti? Minun nimeni on Thude Nilssen, Varangin vallesmanni". "Onko täällä viimeksi pidettyjen käräjien jälkeen syntynyt äpärälapsia?" kysyi tuomari. "Minun tiedostani ei muuta kuin piika Maria Pietarintyttären lapsi, jonka isäksi herra väliaikaista j.n.e. voutia ja herrassyötinkiä sanotaan", vastasi Thude. Minä tiesin sanoa Thudea nimismieheksi, ja siitä hän oli minulle kovin suopea, kertoi paikkakunnan oloja ja näytti minulle 4:n kyynärän korkuisen valaskalan luurankoa, josta lihat kyllä olivat poistetut, mutta joka kuitenkin haisi niin kamalasti, etten voinut paikalla olevia tikapuita nousta sen päälle. Vähän päästä jatkoin matkaani ja saavuin yön aikaan Morttisen kylään. Sinne aijoin yöpyä, jotta en herättäisi kauppalan asukkaita. Mutta kun kylässä ei ollut kuin 5 turvekojua, ajoin läheiseen kauppalaan, ja pyysin siellä yösijaa tynnyrintekijä Smittin luona. Se kyllä myönnettiin, mutta kun en sallinut hänen herättää kauppiasta, sanoi hän minun kaiketi ensi kertaa olevani Ruijassa, kun en tietänyt, että täällä aina ollaan valmiit vieraita vastaanottamaan. Hän tarjosi minulle vuoteensakin, mutta minä laskeuduin pitkäkseni täysin puettuna lattialle levitetylle niinimatolle. Jo noin klo 6 aamulla saapui tänne kauppias Nordvi ja moitti vakavasti Smittiä, kun ei ollut häntä herättänyt. Se ystävällisyys, jolla Nordvi minua kohteli, sai minut pian unohtamaan yön vaivat. Hän vei minut siistiin, hyvin kalustettuun kamariin, jommoista tosiaankaan en ollut odottanut löytäväni näiden pilvenkorkuisten vuorien keskellä, jossa ei puut, ei ruoho eikä multa peitä kallioita, jossa paras kasvullisuus tavataan suoperäisissä paikoissa, ja niissäkin pelkkää sammalta. Nordvi, joka tiesi minun olevan suomalaisen, kysyi eikö minua vaivannut meri-ilma, ja hän kertoi, että eräs minua aikaisempi pappi Utsjoella oli matkallaan Vesisaareen pakotettu palaamaan täältä, kun hän ei kestänyt merilöyhkää. Tämä kuitenkaan ei ole kaikkina vuodenaikoina yhtä väkevä, ja kyllä siihen vihdoin tottuu, vaikka ensin luulee sitä rutonsekaiseksi. Kauppalassa oli tarjona lappalaisille ja paikkakunnan säätyläisillekin tarpeellisia tavaroita, mutta suolaa ei ollut. Nautittuani Nordvin vieraanvaraisuutta lähdin klo 8 illalla, päästäkseni yökylmän aikana Vesisaareen, mutta silloin rupesikin suojaamaan ja satamaan. Vaikka vastenmielisesti, täytyi minun poiketa turvekotaan, päästäkseni kastumasta. Tuollaiseen yövyinkin, ja tulin siellä hyvin toimeen. Olen sittemmin monasti ollut hyvinkin hyvilläni päästyäni semmoiseen vaivaloisilla lapinmatkoillani. Yhä oli ilma suojaa, ja kulku oli perin vaikeata vajottavan lumen tähden ja kun laaksoissa vesi nousi polviin saakka, mutta eteenpäin toki mentiin.

Vesisaareen saavuin noin klo 7 vaiheilla illalla, ja tervehdittyäni ystävääni Esbenseniä, joka kerran oli käynyt luonani Inarissa, saapui luokseni herra vouti ja tuomari Schjoldager. Hänen luona oli koossa Vesisaaren herrasseura, nimittäin herra Esbensen, joka oli Norjan rikkaimpia miehiä, pastori Daa ja pari asiamiestä, ja hän pyysi minua heidän kanssaan maistamaan hänen punssiansa. "Terve, herra pastori", kuului tullessani kaikkien suusta. "Olette kai saaneet kestää paljon vaivoja tullessanne tähän vuodenaikaan Utsjoelta." Ja sitten juodaan Venäjän keisarin, kuningas Kaarle Juhanan ja vanhan Norjan kunniaksi. En ollut lähes vuoteen tavannut ainoatakaan sivistynyttä ihmistä. Iloisessa seurassa unohdin väsymyksen ja unen, niin että tuskin luulin parinkaan tunnin kuluneen ennenkuin aamuaurinko jo pilkisti akkunamme läpi.

Sunnuntaina 6 p. minua pyydettiin kummiksi lapsenristiäisissä, ja minulle neuvottiin kuinka täällä on meneteltävä sellaisissa tilaisuuksissa. Kun jumalanpalvelus oli lopetettu ja tuo toimitus suoritettu, melkein samaan tapaan kuin meillä, alkoi lukkari virren, jonka aikana kummit samassa järjestyksessä, jossa olivat seisoneet, kulkivat alttarin ympäri, joka norjalaisissa kirkoissa aina on seinästä vähän erillään, ja laskivat kukin siihen rahan pappia varten; sitten kuljettiin lukkaripenkin ohi ja siihenkin laskettiin "ropo", jonka jälkeen istuttiin penkkiin. Kumpikin saaja kumarsi hieman antajalle. Kutakuinkin varallinen pitää kohtuullisena antaa papille hopeariksin ja lukkarille 24 killinkiä, jonka vuoksi sanotaan: kun papille sataa, niin lukkarille tipahtaa. Lappalaiseni lähetin kotimatkalle jauhojen ja suolan kanssa. Minä pastori Daan ja tuomari Schjoldagerin seurassa lähdin matkalle Vuoreijaan.

Saavuttuamme sinne, oli rannalla meitä vastassa linnan komentajan asiamies, joka saattoi meidät linnaan, jossa sen komentaja Pleim otti meidät vastaan mitä ystävällisimmällä tavalla. Linnassa asui ainoastaan komentaja ja miehistö; sen ulkopuolella luutnantti Lychow ja sotilaslääkäri Krog. Jälkeen puolenpäivän toimitti vouti veronkannon kojussa linnan edustalla, täydessä virkapuvussa ja miekka vyöllä. Sunnuntaina oli tanssiaiset ja illallinen linnassa. Noin klo yhdentoista aikana illalla nousi myrsky ja mitä ankarin lumisade. Kauheampaa rajuilmaa ja runsaampaa lumentuloa en ole koskaan nähnyt. Klo 2 yöllä seura aikoi erota, mutta linnanportista ei päästy, kun se oli kokonaan lumen peittämä. 16 miestä komennettiin tietä aukaisemaan, joka kuitenkin vasta klo 4:n aikaan saatiin kutakuinkin suoritetuksi.

Seuraavana päivänä olivat käräjäasiat otettavat käsiteltäviksi; mutta ne vähät jutut, jotka oli edellisten käräjäin jälkeen vireille pantu, olivat jo sovitut. Kuitenkin oli rahvas valittanut, että erään kauppamiehen kalamitat olivat liian suuret. Nämä mitat olikin vouti jo ottanut takavarikkoon, ja kello 9 piti asia otettaman käsiteltäväksi. Vouti ja kaikki herrat hänen seurassaan astuivat nyt ulos käräjähuoneen portaille. Kaksi lautamiestä seisoi alempana pihalla. Kun oli saatu selville, että mitta-astiat todellakin olivat liian suuret, kysyi vouti, mitä edesvastuuta rahvas vaati kauppiaan tekemästä laittomuudesta. Vastattiin että hänet velvoitettaisiin kustantamaan lailliset mitta-astiat. "Tyydyttekö siis siihen, että saatte rikkoa nämä astiat?" "Kyllä isä", huusivat kaikki, ja kohta olivat astiat tuhansissa kappaleissa, ja niitäkin leikeltiin lastuiksi ja heitettiin ilmaan, sekä kuului huutoja, että kyllä ne meille ovat maksaneet paljon hikeä ja vaivaa. Sitten vielä päälle kajahutettiin kolminkertainen "hurraa". "Kiitos, isä, oikeudesta", huusivat kaikki voudille, joka vakuutti, että se heille aina suodaan maassa, jossa yksin laki on vallassa. Siten päättyivät käräjät, vaikka vakuutettiin, että kauppias oli näitä mittoja, jotka olivat 1/12 laillisia suuremmat, käyttänyt pari kolmekymmentä vuotta. Laillisena ei kyllä pidetty sitä, että vouti oli vapauttanut kauppiaan rangaistuksesta, mutta kun kaikki sitä tahtoivat, niin voutikin siihen suostui, etenkin kun siten vältettiin laaja ja kallis oikeudenkäynti.

Sen päivän vietimme vielä täällä, käyden kaupungissa jäähyväisiä sanomassa, kaikki jalkasin, kun ei ollut kaupungissa eikä linnassa hevosta. Ainoastaan komentajan rouva ajoi vähän matkaa hangella pienessä kelkassa, jonka eteen oli valjastettu villakoira. Matkalla tuli häntä vastaan muutamia koiria, jotka rupesivat riitaan vetojuhdan kanssa. Se reippaus, jolla tuo neuvokas trondhjemiläis-nainen piiskallaan hätyytti koiralaumaa ennenkuin jouduimme avuksi, oli ihmeteltävä. Koko kaupungissa ei ollut enemmän rakennuksia kuin keskikokoisessa talonpoikaistalossa maaseudulla. Niissä asui m.m. kaksi sivistynyttä kauppapalvelijaa, tullintarkastaja ja kaksi kalastajaa. Kaupungin koko väkiluku ei ollut kuin 14 henkeä. Ilta vietettiin luutnantti Lychowin luona, jossa oli tanssitkin. Ja seuraavana päivänä syötyämme aamiaispäivälliset komentajan luona, jolloin taas koko seurapiiri oli koossa, palasimme takaisin Vesisaareen.